GOING AWAY TO CANADA

Florida part 2

2010-02-01T00:32:00.000-08:00

Lätkämatsin jälkeen luvassa oli aikainen herätys ja ajomatka vastakkaiseen ilmansuuntaan, tällä kertaa kohti Floridan itärannikkoa. Koko päivä oli tarkoitus käyttää Kennedy Space Centerissä ennen uudenvuoden juhlallisuuksia. Erilaisista nähtävyyksistä Kennedyn avaruuskeskus nousi ehkäpä koko Floridan reissun ykkösjutuksi. Ihmistungosta ei ollut, sää oli erinomainen ja paikka historiallisesti sekä kiinnostava että sivistävä. Jokaisen Florida-matkaajan must see siis (voi että tätä viimeisen blogikirjoituksen sanaleikittelyn hurmiota).

Kennedy Space Centerissä konkretisoituu kyllä hienosti se, mitä saadaan aikaan kun vain halutaan ja siinä samalla unohdetaan sellainen pieni yksityiskohta kuin raha. Budjetti oli 60-luvulla rajaton ja tuon vuosikymmenen teknologiset saavutukset ovat kirjaimellisesti jokaisen turistin käsin kosketeltavissa. Kuivasta museosta ei voi pahalla tahdollakaan puhua, kiertoajelut ja dokumentit olivat äärimmäisen mielenkiintoisia. Esimerkiksi Apollo 11:sta laukaisua matkiva esitys oli vaikuttava: komentokeskus oli tarkka replika alkuperäisestä, radioviestintä autenttista ja jopa ikkunoiden helinäkin oli laukaisun hetkellä mallinnettu siististi. About siltä sen oli insinöörismiesten näkökulmasta joskus pakko tuntua. Harmi, ettei valokuvat täysin välitä tuota tunnelmaa.

Keskuksessa näkee kyllä erilaisia kantoraketteja, kuumoduuleja, astronauttien pukuja, laukaisualustoja, kansainvälisen avaruusaseman osia yms. tilpehööriä sen verran vakuuttavat määrät, että siinä varmasti paatuneinkin foliohattu pyörtäisi salaliittoteoriansa kuuseikkailuista.

Ainut marmattaminen tuli paikallisista seitsemän dollarin astraalihodareista, joilla oma nälkä piti saada tyydytettyä. Ei liikaa gourmeta makuhermoille.

Ja koska kyseessä oli vuoden viimeinen päivä, Kennedyn jälkeen aloimme valmistautumisen uuden vuosikymmenen vastaanottamiseen. Lopullisena suuntana meillä oli Orlandon keskusta, johon oli rakennettu Times Squaren putoavaa palloa matkiva appelsiini (Floridassa kun ollaan). Ei ihan päästy alkuperäisen tasolle, mutta puolilta öin kesävetimet päällä hikoilu oli sentään uusi uudenvuoden kokemus.

Tästä eteen päin ilmat sitten viilenivätkin huomattavasti, kun Florida sai osansa itäisen rannikon kylmästä rintamasta. Vaan eipä matkaakaan enää ollut jäljellä kuin pari päivää ja rusketus oli jo saatu, joten emme murehtineet asiaa liikoja.

Jo Orlandon matkan alussa meille suositeltiin paikallista Tastings-ravintolaa, jonka erikoisuutena on erilaiset viinit ja juustot. Nyt oli sen aika. Mitään eksperttejä ei kukaan meistä em. alueilla ole, mutta ei se mitään meinaa. Tastingsissä jokaiselle lyötiin oma sirukortti kouraan, ja sillä haettiin itse mitä tahansa viiniä kolmessa eri koossa. Kaikki ostokset tallentuivat kortille, ja koko setti maksettiin lopuksi kerralla. Ideana oli nimenomaan kokeilla erilaisia viinejä itse ilman tarjoilijoiden väsyneitä suosituksia. Kyytipojaksi erilaisia juustoja, ja siinä se ilta rattoisasti menikin. Hauska konsepti.

Seuraavaksi oli vuorossa Universal Studiosin Citywalk, joka yhdistää Universalin kaksi erilaista teemapuistoa. Citywalkin pitäisi olla iltaisin kaupungin menomesta ja sitä kehuivat ennen matkaa niin tutut kuin tuntemattomat. Meitä se ei hirveästi sytyttänyt, joskin hyvää sapuskaa sieltä sai. Vilkkuvia valoja ja muuta viihdemeininkiä kyllä oli yllin kyllin, mutta ehkä tähän mennessä oli jo saanut ähkyn moisesta.

Viimeinen äksön-päivä ja viimeinen rutistus. Auton nokka kohti Tampaa ja Busch Gardensia, joka on huvipuiston ja eläintarhan risteytys. Tai oikeastaan eläintarhan ja vuoristoratojen risteytys, sillä kaikki huvilaitteet olivat käytännössä erilaisia vuoristoratoja. Ilma oli poikkeuksellisen kylmä, joten suurin osa ihmisistä oli päättänyt jäädä himaan. Niinpä pääsimme nauttimaan melkeinpä tyhjästä teemapuistosta, joka tosin oli osittain jo niin hiljainen, että se sai jo aavemaisiakin fiboja. Noh, eipähän tarvinnut jonottaa mihinkään.

Puisto oli jaettu eri osioihin, joilla jokaisella oli oma teemansa. Erilaisia eläimiä oli laidasta laitaan aina orangeista kengurun poikasiin. Ja olihan ne siistejä vesseleitä.

Eläinten lisäksi erikoisuutena olivat jo mainitut vuoristoradat. Joidenkin listausten mukaan Busch Gardensin vuoristoradat kuuluvat maailman hurjimpien joukkoon, joten lähtökohdat olivat vellihousuille oikein otolliset. Mutta kun sinne asti on tullut niin pitihän sitä nyt kokeilla. Ja kun jonottaakaan ei tarvinnut, niin tulihan niissä monta kertaa käytyä. Paras oli varmasti Sheikra, joka aloittaa ajelun 60 metrin vapaapudotuksella naamat tonttiin päin. Valitettavasti mitkään kuvat tai videot eivät anna oikeutta ko. radalle, mutta tässä youtubesta löytynyt pätkä.

Että näin. Illalla olikin sitten aika pakata omaisuus laukkuihin ja valmistautua kotiin paluuta varten. Viimeisen neljän kuukauden aikana vietimme reissuissa ja hotelleissa yhteensä kuukauden, joten suurin matkustusinto on tältä erää kyllä tyydytetty. Mutta eiköhän se kipinä sieltä taas syty muutaman kuukauden päästä. Matkatavaraa oli muuten yhteensä yli sata kiloa, joka on mielestäni ihan kunnioitettava määrä. Varsinkin kun reissuun lähdettiin 50:llä kilolla.

Se on nyt tämän blogin osalta aika sanoa kiitos ja näkemiin. Hauskaa oli kirjoitella ja palaute oli mukavaa, mutta en olisi kyllä etukäteen uskonut, että tämän kirjoittaminen voisi olla näin työlästä ja aikaa vievää. Pienemmällä itsekritiikillä olisi varmasti tullut enemmän ja huolimattomampaa tekstiä, mutta tyylilleni uskollisena halusin viimeistellä näitäkin tekstejä viimeiseen asti. Näin jälkeen päin kirjoituksia tarkastellessani olen kyllä ihan tyytyväinen, kaikki tuli sanottua mitä tässä muodossa matkasta voi kertoa.

Kunnon taiteilijat tietävät jo ennen ensimmäistäkään kirjoitettua sanaa millä sanoilla teoksensa aloittavat ja päättävät. Minulla ei ole moisesta hajuakaan, sillä olen sanonut jo kaiken. Niinpä lopetan samoilla sanoilla kuin aloitin, sillä ne ovat hyvät sanat. Keskarin paikka.

Florida part 1

2010-01-16T00:39:00.000-08:00

Koulu Halifaxissa oli pulkassa 18. joulukuuta, jonka jälkeen joulu jo kolkutteli ovella. Suurin osa vaihtareista suuntasi kotikonnuille joulun viettoon, mutta osa – myös me – käytti vuoden lopun reissaamiseen. Meille valinta oli helppo, lentokoneen nokan piti osoittaa lämpimään. Niinpä 21. joulukuuta aloitimme kahden viikon loman Orlandossa, Floridassa.

Tosin, koko itä-rannikkoa sekoittanut lumimyrsky perui alkuperäisen lentomme Washingtoniin. Vaihtoehdoksi annettiin kahden vuorokauden odotus Halifaxissa tai lento Torontoon, ja vuorokauden odotus siellä. Valinta osui Torontoon, johon päästyämme kinuimme välittömästi pääsyä jo buukattujen Orlando-lentojen stand by -listalle siltä varalta, että jotain ei etelän loma kiinnostakaan. Ja niinhän siinä onnekkaasti kävikin, että mahduimme tuurilla lennolle ja vältimme vuorokauden lentokentällä maleksimisen.

No mutta asiaan. Matka oli varattu jo lokakuussa, koska silloin haaviin tarttui huokea paketti lennosta ja neljän tähden hotellista hintaan 500 euroa per kärsä. Odotukset olivat korkealla ja niihin kyllä vastaattiin, hotelli sijaitsi Orlandon keskustassa moottoritien varrella, josta oli vaivaton lähteä mihin tahansa ilmansuuntaan ilman turhaa ruuhkaa. Ja ilmainen vinkki Orlandoon matkaaville. Vaikka suurin osa hotelleista sijaitsee International Drivella (ja jostain kumman syystä porukka sitä suosittelee), on se 7 mailin päästä Orlandosta ja todella ruuhkainen ja näätäinen liikenteen suhteen. Suosittelen keskustaa, auto siellä pitää joka tapauksessa vuokrata niin miksi tehdä homma liian vaikeaksi. Hotellista ei muutenkaan ollut pahaa sanottavaa. Kaikki pelasi viimeisen päälle ja palvelukin oli suomalaisen makuun melkein yliystävällistä.

Kaksi viikkoa on pitkä aika maata auringossa altaalla, joten jokaiselle päivälle keksittiin myös muuta mielekästä tekemistä. Ensimmäinen päivä kierreltiin ja kaarreltiin Orlandon keskustassa ja odotettiin suomalaisten lisävahvistusten saapumista. Äidin ja systerin oli tarkoitus tulla päivää myöhemmin, joten otimme odottelun iisisti ettei paikat revähdä. Oli ko. henkilöiden myötä nimittäin sellainen annos ADHD:ta tulossa, että pakko oli ladata akkuja myös altaalla.

Lopulta hullunkurinen perhe oli koossa ja vuokra-auto alla. Niinpä hurautimme paikalliseen elokuvateatteriin katsomaan Disneyn tämän vuoden uutuuden, luvassa oli The Princess and the Frog. Leffa oli loppuvuonna Avatarin jälkeen Amerikan ylivoimainen kakkonen ja sen kyllä huomasi, meidän lisäksi leffateatterissa oli 5 henkilöä. Noh ei sen väliä, testosteroni ei kärynnyt mutta elokuva oli siitä huolimatta loistava. Vanhan ajan piirretty ilman liikoja tietokone-efektejä, toimii. Ja onhan siinä sitä rakkautta. Saa pitää tyttöystävää kädestä ja hempeillä. Ei ihan luonnollisesti lähtenyt ne omat korvasta korvaan -hymyt, mutta hameväen ilmeistä päätellen elokuvassa oli jotain spesiaalia.

Orlando on Floridan suosituimpia paikkoja keskeisen sijainnin ja monien teemapuistojen takia. Orlandon puistoista valitsimme kahden päivän passit Disneyn puistoihin, joista tsekkasimme legendaarisen Magic Kingdomin jouluaattona (vuoden toiseksi suosituin päivä joulupäivän jälkeen). Porukkaa oli aivan pirusti ja joka paikkaan sai jonottaa, mutta mikäs siinä oli 24 asteen lämmössä ollessa. Aamulla mentiin ja illalla lähdettiin, ja niiden 10 tunnin aikana nähtiin kyllä taatusti kaikki mitä haluttiin. Ja onhan se hieno paikka. Laitepuoli ja yleisfiilis oli toki lapsille tarkoitettu, mutta kyllä sieltä aikuinenkin löysi hämmästeltävää. Ja kaikkien pariskuntien pitää ottaa Tuhkimo-linnan edustalla yhteispotretti. Näin olen ymmärtänyt. Tai näin minulle kerrottiin. (alle en kuitenkaan sellaista laittanut, koska se oli aavistuksen liian kermainen)

Ainiin. Magic Kingdomissa voi myös nähdä erilaisia Disneyn hahmoja, joita halaamaan päästäkseen täytyy jonottaa jotain vartin (Toy Storin cowboy) ja tunnin (Mikki Hiiri) väliltä. Me jonotimme prinsessoja katsomaan, se oli hyvin tärkeää. Miehille tiedoksi, syökää ylpeytenne ja varmistakaa mihin jonotatte. Keiju-jono oli prinsessa-jonon vieressä, joten vietimme ensin allekirjoittaneen jääräpäisyyden takia vartin väärässä jonossa. Ja sanomista tuli.

Jouluaatto ei rapakon takana ole vielä juuri mitään, joten vasta joulupäivänä “vietimme” itsekin joulua. Oudolta tuntui, koska ulkona on kesäkelit ja lumesta/kylmästä ei tietoakaan. Päivä kului uima-altaalla ja ilta joulupäivällisellä, mahtava levähdyspäivä hektisen Disneyn jälkeen.

Ja levähtää pitikin, sillä seuraavana päivänä tiedossa oli ankaraa shoppailua. Ensimmäisen shoppailupäivän valinnassa ei tietenkään käytetty harkintaa, joten suuntasimme paikalliseen outlettiin vuoden vilkkaimpana ostospäivänä. Kanisteri hajosi kyllä kieltämättä heti moottoritiellä. Viimeinen 2 kilometriä vei aikaa rapiat 1,5 tuntia, sillä jokainen halusi ostoksille samaan paikkaan. Lopulta auto oli kuitenkin parkissa ja lyllertäminen tuhansien ihmisten sopassa voi alkaa. Ja sitä porukkaa oli aivan järjettömästi, osassa kaupoissa oli kahta neliötä kohti yksi ihminen. Kassajonotkin mitattiin kymmenissä metreissä, joten oman mielenrauhan säilyttämiseksi käännyin osasta liikkeistä jo ovelta takaisin. Ja ikään kuin alleviivatakseni omaa turhautumistani ostin seitsemän tunnin aikana vain yhden t-paidan (jonka ostin ensimmäisestä kaupasta). Noh, naiset ostivat sitten senkin edestä.

Seuraavana päivänä noudatimme tuttua äksöniä/lepoa -rytmiä, joten vuorossa oli koko päivä lepoa ennen toista Disney-päivää. Toinen valittu puisto oli Disney Hollywood Studios, joka keskittyy elokuviin ja animaatioihin.

Kahdesta Disneyn puistosta tämä oli mielestäni se parempi, sillä siellä oli enemmän tekemistä aikuisille. Eräs mainitsemisen arvoinen kokemus oli Indiana Jones -näytelmä, jossa 40 minuutin esitys kävi läpi kolme erilaista stunttikohtausta ja millaisia kikkoja niissä käytetään. Periamerikkalaista jaarittelua ja hauskuttelua oli ehkä hivenen liikaa, mutta mikä minä olen toisaalta toisen kulttuurin kasvattina arvostelemaan. Sellainen on tuolla ihan normaalia.

Stunttiautojen kaahailu oli samanlainen kokemus, jossa 35 min ohjelma keskittyi autoilla/prätkillä kikkailuun. Hieno tämäkin.

Paras juttu oli ehkä The Great Movie Ride, joka oli vaunuajelu läpi erilaisten elokuvien. Oli villiä länttä ja Maija Poppasta, mutta tyylikkäin juttu oli kyllä Alien. Harmi vaan, että säikyttely oli perheen pienimpien takia melko kesyä.

Ja onhan siellä sitten Kaunotar ja Hirviö -musikaali typistettynä versiona. Se on todella IHANA. Ja juoni on PARAS IKINÄ. Ja voi miten röyhkeä se öykkäri on joka haluaa Bellen väkisin. Mut TOSIRAKKAUS voittaa eikä ole väliä vaikka olisit ulkonäön puolesta ihan täys HIRVIÖ jos oot vaan SISÄLTÄ todella KULTAINEN.

Ja oli siellä muutakin ja pari laitetta jäi näkemättäkin röyhkeiden jonojen takia. 10 tuntia oli tosin ihan tarpeeksi ja illalla ajelimme lentokentälle hakemaan systerin poikaystävän (kaikille kavereille sori), joten vihdoinkin minullakin oli seurassani joku, jota melkein kiinnosti brassijujutsu ja bänditouhut. Yritti varmaan vaan miellyttää, mut sekin kelpasi minulle.

Miehet haluaa tehdä tietenkin miesten juttuja, joten miksipä ei shoppailisi seuraavana päivänä hieman lisää. Turhia wc-käyntejä välttääksemme joimme ennen shoppailua reilut litran proteiinipirtelöt mieheen. Planet Smoothie on oikeastaan vastaava paikka kuin jo kehumani kanadalainen Boosterjuice, ja sieltä tulikin muutamana päivänä haettua vauhtia.

Seuraava outlet oli eri kuin edellinen, ja sieltä minäkin löysin yhtä sun toista vaatetta. Tuli kyllä hamstrattua kamaa oikein urakalla, mut ei se mitään meinaa niillä alennuksilla.

NHL-peli oli vältellyt aina tähän saakka, mutta 30. joulukuuta tämäkin kohta poistui todo-listalta. Illalla ajoimme Tampaan, jossa Tampa Bay Lightning kohtasi Monteal Canadiensin. Halli oli ehkä ¾ täysi, mutta meininkiä riitti siitä huolimatta. Jostain syystä Montrealin kannattajia oli melkein puolet hallin väestä, ja Tampan kannattajilla oli täysi työ pysyä habsien huutosakin perässä. Mutta meteli oli kyllä käsittämätön, pahimmissa mölykohdissa mietin jopa työntää sormet korviin. Pelistä lähinnä viimeinen erä oli hyvää änärikiekkoa, kun kumpikin hakivat Tampan tasoituksen jälkeen voittoa tosissaan. Montreal kuitenkin korjasi potin jatkoajalla lukemin 1-2.

Tässä Florida part 1. Toista osaa odotellessa.

Se oli siinä

2010-01-04T16:30:00.000-08:00

Sehän hurahti. Vaihto on nyt taakse jäänyttä elämää ja Suomen lempeä talvi kutsuu. Sitä ennen nautin onneksi kahden viikon loman Floridan lämmössä, mutta siitä lisää viimeisessä kirjoituksessa. Tämä keskittyy viimeisiin Kanadan fiiliksiin.

Viimeiset päivät jatkoivat siitä mihin edellisessä kirjoituksessa jäätiin. Viimeisiä bileitä, viimeisiä tenttejä ja viimeisiä reenejä. Tentit sujuivat kaikki erinomaisesti ja sarjasta A- A- C+ ei löydy kyllä löydy juurikaan parantamisen varaa. Etenkin kirjallisuuden C+:n muistan tästä eteen päin mainita tasan jokaisessa käänteessä, sillä se vaati vaivaa ja voimasanoja. Kyseisen kurssin 1500 sivuisen Retellings -kurssikirjankin raahasin matkamuistona mukanani Suomeen.

Todellisuudessa kyseinen kirja on laukussani siitä syystä, ettei koulun kirjakauppa suostunut ostamaan 120 taalan kirjaani takaisin, koska sitä ei tarvita enää ensi lukuvuonna. Tai no olisivat ne ostaneet, mutta siitä olisi saanut 5 dollaria JOS minulla olisi ollut mukanani kirjan kanssa tullut runo-CD. Eipä ollut mukana, enkä lumimyrskyssä lähtenyt tarpomaan himaan ja takaisin kolmen euron takia. Muutenkin kirjakaupan ostopolitiikka oli ihan suoraa sitä itseään, 120 dollarin kirjoista sai järjestään noin 50% takaisin oli kirja miten uuden veroinen tahansa. Vaan eipä ollut vaihtoehtoa, pakko oli myydä, kun en ole noita ensi vuonna itse uusille opiskelijoille kaupiskelemassa. Ja kirjat tosiaan oli lukuvuoden alussa käytännössä pakko ostaa, sillä koulun kirjastossa niitä ei ollut.

Onneksi metro-passin (kuukausilippu Halifaxin julkisiin) kanssa oltiin rennompia, ja siitä sai ensi vuoden rahat takaisin vaikka teinkin palautuksen myöhässä. Ideana opiskelijoille pakollinen kuukausilippu on kaksipiippuinen juttu, sillä osa vaihtareista/paikallisista ei käytä busseja koskaan. Minulle se tosin kelpasi, sillä suhasin busseilla päivittäin kaupungin päästä toiseen ja säästin passilla satoja euroja. Suurin osa tosin unohti koko passin palautuksen ja menettivät rahansa, sillä palautusmahdollisuudesta ei erikseen liikoja huudella. Tämä kannattaa tulevien Halifax-vaihtareiden muistaa. Muuten lähtöbyrokratiaa ei ollut, ja koulu lähettää opintosuoritukset Lappeenrantaan automaattisesti. Toivottavasti Suomessa kurssien hyväksyttäminen toimii yhtä jouhevasti.

Tenttien huvettua oli viimeisten jäähyväisten aika. Tosin parhaiden kavereiden kanssa jätimme moiset epämiehiset (onko tämä edes suomea?) herkistelyt väliin, ja keskityimme sen sijaan miettimään jälleennäkemisten ajankohtaa. Oktoberfest kutsuu syksyllä ja Bermuda heti, kun sinne saa sopuhintaan lentoja. Ja toivottavasti joskus vielä käväisen Halifaxissakin, jäi sinne sen verran paikallisia kavereita.

Ja koska kaikki hienot raportit loppuvat aina tyylikkääseen yhteenvetoon, niin tässä reissusta ensimmäisenä mieleen jääneitä asioita.

Peukku ylös!

1. Kaverit. Reenikavereita, paria vaihtaria ja yhtä bermudalaista tulee kyllä ikävä. Ei olisi uskonut, että neljässä kuukaudessa voi oikeasti syntyä niin hyviä ystävyyksiä.

2. Kielitaidon karttuminen. Perfektionisti haluaa aina parantaa kaikkea, mutta kyllä näihin saavutettuihin tuloksiin voi olla ihan tyytyväinen. Etenkin englantia äidinkielenään puhuvien kanssa hengaaminen paransi omaa lontootani aivan älyttömästi, ja Chris ja kumppanit tekivät parhaani vieroittaakseen puheeni kirjakielen oikeaoppisuudesta. I'll hollaz at you lata, Chris!

3. Erilaisten ihmisten, kulttuurien ja tapojen kohtaaminen. Kyllä se aina vaan avartaa.

4. Reenimahdollisuudet. Nämä olivat kaikin puolin huikeat.

5. Toisenlaisen koulun kokeminen. Oli hienoa nähdä, miten toisella puolella maailmaa opiskellaan samaa alaa.

6. Viihteellisyys. Oli maa kumpi tahansa, rapakon takana osataan tehdä asioista showta. Vilkkuvat valot lämmittävät vanhan nörtin sydäntä aina kummasti.

7. Kanankoivet. Näitä Suomen pubeihin ja heti.

8. Loistavat ja motivoituneet proffat.

9. Outletit ja muut halvat ostosparatiisit.

10. Boosterjuice & Tim Hortons.

Peukku alas!
1. Kallis puhelimen/netin käyttö. Viiden megan kuukausilimitillä varustettu nettiliittymä maksaa noin 30 taalaa kuussa. Lisägigat operaattorista riippuen tyyliin viisi taalaa kipale.

2. Yliopisto-opiskelun kallius. Onneksi LTY maksoi minun viuluni.

3. Kallis ruoka. Eikä täältä saa edes Ehrmannin rahkaa. Tai mitään muutakaan rahkaa.

Kiitos Halifax. Seuraavassa kirjoituksessa kahden viikon Floridan loman parhaat palat.

Ainiin. Monet ovat kysyneet, että millä tavalla Suomi tunnetaan maailmalla. Vaihtarit ovat melko hyvin perillä, kanadalaisten lähinnä lätkästä. Muita satunnaisia huomioita oli metallibändien suosio, muutama HIM- ja Apocalyptica-paitainen tyyppi käveli vastaan. Hauskin juttu tuli kyllä reenikavereiden keskuudesta. Pari jätkää nimittäin kuuntelivat innoissaan Turmion Kätilöitä. Toivottavasti eivät lyriikoiden takia.

Jäähyväisten viikot

2009-12-12T08:28:00.000-08:00

Tenttien jälkeen vaihto on itse kullakin ohitse, joten rivit ovat harvenneet viimeisen viikon aikana nopeasti. Osa vaihtareista lähti jo joulukuun alussa, itse lähdemme viimeisten joukossa reilun viikon päästä. Viimeiset 1,5 viikkoa onkin ollut läksiäiskemujen aikaa. Tänäänkin juhlia on kolmet, joten pitää katsoa miten sitä tulee venyttyä joka paikkaan.

Hienoja tyyppejä on kyllä tullut matkan varrella tavattua ja muutamiin tulee varmasti pidettyä yhteyttä jatkossakin. Parin saksalaisen (ensimmäisessä kuvassa muutama heistä) kanssa on jo alustavasti lyöty lukkoon esimerkiksi ensi syksyn Oktoberfestit, jonne mahdollisuuksien mukaan ilman muuta tulee lähdettyä. Punttitoverini Alex vielä vihjaisi hienovaraisesti, että pohkeille kannattaa antaa runtua ennen festejä. Tulitikuilla ei nimittäin kerätä rispektiä kun jalassa on aidot baijerilaiset polven alapuolelle loppuvat pöksyt.

Vaihtariporukassa hengaamalla pääsee elämisen alkuun, mutta jos vaihtoajasta haluaa oikeasti jotain irti, niin suosittelen lämpimästi tutustumista paikallisiin. Onhan se bilettäminen ja eri kansallisuuksiin tutustuminen ihan lystiä, mutta ylivoimaisesti suurimmat kiksit täällä olen kyllä saanut muista tuttavuuksista. Suurimman osan vapaa-ajastani olenkin viettänyt BJJ-reeniporukan ja erään bermudalaisen sällin kanssa. Ja mistäköhän tämän em. tyyppien kehumisen alottaisi. Kokeillaan vaikka reenikavereita.

Jokaisesta reenikaverista olisi totta vie aineksia uudeksi parhaaksi kaveriksi, etenkin tuosta valmentajastani. Tämä miesten välinen tunne on onneksi molemminpuoleinen, ja eniten vapaa-aikaa onkin tullut vietettyä 38-vuotiaan Nathanin kanssa. Omien reenien ohella olemme käyneet kahdestaan muun muassa reenailemassa hieman lisää, pyörineet Halifaxin ghetoissa ja istuneet iltoja Booster Juicen roheiinipirtelöiden parissa. Nuo pirtelöt ovat muuten parhautta, sama ketju Suomeen kiitos. Nathan järjesti vielä meikäläiselle reeniporukan kesken eilen pienimuotoiset läksiäisjuhlat, jotka olivat oikein todella onnistuneet.

Luojan kiitos reenit ovat tänään vasta neljältä, sillä tätä kohmeloa on saanut hätistellä koko päivän aika urakalla. Kuva-aineiston kahlaaminen valaisee kyllä olotilan syntymisen syitä. Ihan tappiin asti ei tullut vedettyä, mutta en toisaalta haluaisikaan lähteä Nathanin kanssa kilpasille. Sen verran oli tekemisen meininkiä, että olisi voinut jäädä toiseksi.

Reeniporukan lisäksi toinen mainitsemisen arvoinen tuttavuus on Chris Tucker (kyllä, nimi on tasan sama kuin sillä Hollywood-starballa mutta niin on myös asenne). Vapaa-ajallaan mies on mm. malli, kuinkas muutenkaan.

Tämäkin jätkä huitelee iältään jo melkein neljissä kymmenissä, mikä oli aluksi itselle todella vaikea uskoa. Jutut ovat parikymppisen tasoa, joten mailit mittarissa ei näy ainakaan sillä saralla. Arki-illat onkin mennyt leppoisasti Chrisin poikamiesboksissa järmäten ja tehden tasan samoja juttuja, kuin mitä hyvien Börjien kanssa nyt yleensä tehdään. Lisäksi Chrisin kautta on tullut tutustuttua vieläkin villeimpiin tyyppeihin, ja yksi perjantai meni mm. muutaman sunnimuslimin kanssa juoden viskiä ja kuunnellen NWA:ta. Eipä olisi koto-Suomessa arvannut mitä täällä odottaa.

Tarinan opetus? Ottakaa vaihdosta kaikki irti, itselle nämä reilut kolme kuukautta ovat tarjonneet isoimmat kiksit vaihtariporukan ulkopuolella koetuista jutuista. Vaihtareiden kanssa ei pääse kuitenkaan samalla tavalla integroitumaan paikalliseen elämisen meininkiin. Suurin ikävä mulla tuleekin juuri näitä kanadalaisia kavereita ja tuota bermudan vahvistusta.

Itsensä tutkiskelu kannattaa

2009-12-04T09:13:00.001-08:00

Kaikkea pitää kokeilla, myös kanadalaista terveydenhuoltoa. Kävipä nimittäin niin, että viime tiistainen kirjallisuuden luento keskeytyi karmaisevalla tavalla. Aktiivisen käteen nojailun tuoksinnassa huomasin oikeassa korvassani oikein mojovan turvotuksen, joka johtui noin peukalon pään kokoisesta veripussista. Pikainen poistuminen ja tilanteen tarkistus koulun saniteettitiloissa antoi asialle viimeisen varmistuksen. Kyllä, siinähän sitä olisi oikein mainio kaalikorvan alku!

Kovat jäärät kantaisivat moisia kukkiksia ylpeydellä, mutta tämähän ei luonnollisestikaan minua koske. Niinpä seuraava osoite oli lähimmäinen lääkäriasema. Ensimmäinen naislääkäri oli aivan pihalla koko korvan suhteen, joten paikalle kutsuttiin asioista paremmin perillä ollut mieslääkäri. Itse operaatiohan sinänsä ei ole monimutkainen ja jotkut tekevät sen jopa kotona itse, mutta naislääkärin ilme oli sen verran hölmistynyt kun kerroin mitä pitää tehdä, että parempi oli pyytää seuraava asiantuntija sisään.

Neula sisään, veri ulos. Jäädytystä tarjottiin, mutta lekurin ilmeestä päätellen myöntävä vastaus olisi johtanut aika rapeaan kuittailuun, joten päätin kärsiä operaation nahoissani kuin TosiMies. Tyylikäs aku ankka -side päähän vuorokaudeksi ja menoksi. Kuvaa ottaessa vielä nauratti, mutta viimeisen 12 tunnin aikana alkoi päätä kirjaimellisti kiristää aika huolella.

Viikko reenitaukoa ja korvasuojat menivät sitä myöten tilaukseen. Tulee jatkossa halvemmaksi.

Welcome to my crib

2009-11-19T05:15:00.000-08:00

Niin se aika rientää. Tämän viikon jälkeen luentoja on jäljellä ällistyttävät yksi (1) viikko. Sitä seuraa kahden viikon ja kolmen hikisen tentin koerupeama, jonka jälkeen päiväni Halifaxissa alkavat olla luetut. 21 joulukuuta astelen todennäköisesti elämäni viimeiset askeleeni täällä Nova Scotian ylpeydessä, joten nyt on hyvä hetki kertailla missä ja miten sitä on tullut asuttua.

Edellinen oli aasinsilta. Se ei todellakaan ole se nerokkain mahdollinen, mutta tätä kutsutaan alan piireissä luomisen tuskaksi. Ja voi veljet, se jos mikä on tullut tutuksi kirjallisuuden kurssilla. Siitä tentistä muuten tempaisin B-:n, joka on Suomen asteikolla kolmonen. Oli Shakespeare ja John Donne hallussa.

No mutta asiaan. Tässä siis katsaus Halifaxin kulmilta. Aloitetaan satamasta, joka on maailman toiseksi suurin luonnontilainen satama (no additional dredging needed). Lämpimään aikaan satamasta löytää paljn ihmisiä ja hienoa tunnelmaa, näin talven kynnyksellä meininki on kuitenkin jo vähän hiipumaan päin. Lämpimästä tuli muuten mieleen, että täällä päästään vielä aika ajoin reilusti yli kymmenen asteen, joka etenkin aurinkoisella kelillä on todella jees.

Kivenheiton päästä satamasta on Halifaxin vanha linnoitus, joka sijainniltaan on aivan kaupungin ytimessä. Ison kukkulan päällä oleva linnoitus rakennettiin aikanaan, yllätys yllätys, suojelemaan kaupunkia. Ennen kukkulan päälle nousemista törmää kuitenkin kaupungin ylpeyteen, vanhaan kellotorniin, joka on ehkä tunnetuin Halifaxin maamerkki.

Kukkulan päältä avautuvat näkymät joka puolelle kaupunkia. Tässä mm. edellinen kellotorni toisesta vinkkelistä. Samaan kuvaan on mahtunut myös Halifax Metro Center, jossa parin vuoden takaiset jääkiekon MM-kisat pääasiassa pelattiin. Satuimme myös näkemään linnoituksen portin vahdinvaihdon kuin tilauksesta.

Huomaa alla olevan kaverin mursuviikset. Badass!

Toiseen suuntaan avautuu kaupungin pohjoispuoli, joka on kaupungin levottomampaa puolta. Ja siellä tallustellessa en kyllä yhtään ihmettele kaupunginosassa asuvien reenikavereiden juttuja. Vaikka Halifax suhteellisen turvalliselta tuntuukin, niin varoitukset kannattaa silti ottaa tosissaan. Pimeällä olkansa yli kurkkimista kannattaa tehdä enemmän kuin Helsingissä. Tuleville vaihtareille tiedoksi, että asunto kannattaa siis mieluummin hankkia kaupungin eteläpuolelta.

Kukkulan eteläpuolella sijaitsee Halifaxin sydän, Spring Garden Road. Katua voidaan pitää kaupungin pääkatuna, ja sen varrella sijaitsee kaikki vähänkin järkevä tekeminen shoppailusta elokuviin. Katu näyttää ja tuntuu todella pieneltä ja sitä se kiistämättä onkin. Mutta se on varmasti osasyy miksi se on tunnelmaltaan muutaman ylisanan arvoinen. Etenkin näin joulunalusaikaan katu pääsee oikeuksiinsa.

Kyseiseltä kadulta on alle kilometrin matka kämpille, joten asun käytännössä ihan keskustassa. Matkaa koulullekin on vain noin 1,5 kilometriä, joten sijainnin puolesta suosittelen kyllä South Streetin keskustan puolen kämppiä tulevillekin vaihtareille. Allekirjoittaneelta saa pyytäessä nykyisen vuokraisännän osoitetiedot, häneltä löytyy yleensä kämppä jos on tarpeeksi ajoissa liikenteessä.

Ja tästä päästiinkin sitten omaan luukkuuni. Kaksion puutalon yläkerrasta sai 800 dollarilla, mikä vastaa nykykurssilla noin 500 euroa. Ei lainkaan paha siis. Etenkin kun kampuksen tarjoamat asunnot ovat kalliimpia ja niissä joutuu oman huoneensakin jakamaan toisen opiskelijan kanssa. Alla olo-/makuuhuone, vaatehuoneena toimiva toinen huone sekä kotimme sydän, keittiö.

Puitteet ovat oikein mahtavat ja jos oikein mielikuvitusta käyttää, niin olohuoneen ikkunastakin avutuu mainiot näkymät merelle. Kyllä kelpaa tällaisina aurinkoisina aamuina.

Tämä kaunis kokonaisuus pidetään tietysti viimeisen päälle siistinä. Tästä pitää huolen vuokraisännän ystävällisesti lahjoittama imuri, joka ansaitsisi melkein oman blogikirjoituksensa, se kun on nimittäin todellinen insinöörityön taidonnäyte. Tämä punainen noin 20kg painava kapistus tottelee nimeä Dirt Devil.

Pikainen googlaus paljasti, että tällainen firma on edelleenkin olemassa, mutta tämä malli lienee vähintään 80-luvulta. Niinä kultaisina vuosina ko. firman tuotekehityksen lähtökohtana on ollut mitä ilmeisimmin luoda maailman kovaäänisin imuri ja siinä on totta vie onnistuttu. Olen elämässäni törmännyt jopa pariin suht järeään teollisuusimuriin, joiden tuottamat desibelit suorastaan hellivät korvia tähän verrattuna. Dirt Devilin ääni on oikeasti niin järjetön, että imuroin sillä korvatulpat päässä. Ja se on muuten vähän helkkaristi mölyä, vertailun vuoksi sanottakoon etten edes Kovien Hommien vikalla keikalla pitänyt korvatulppia. Ja niistä desibeleistä tuli jo sentään sanomista.

Onneksi imuteho kuitenkin korreloi suoraan melun kanssa, ja imuri syö metrin säteeltä kaiken, jonka paino on alle viisi kiloa. Niinpä etenkin eteistä imuroidessa kengät on tullut siirrettyä tunnollisesti muualle, virheistä on syytä oppia ensimmäisellä kerralla.

Seuraavassa päivityksessä hieman lisää maisemia mm. yliopiston kulmilta ja Halifaxin eteläkärjen Point Pleasant Parkista. Sitten onkin näkemisen arvoiset kohteet saatettu kuviksi. Koulu ja muiden kiireiden takia blogin päivitystahti on hieman hiipunut, mutta yritetään jatkossa vähän kiriä.

Sporttivartti

2009-11-02T17:28:00.000-08:00

Ennen tänne lähtöä tuli kovaan ääneen mainostettua, että reenaaminen on yksi asia, jonka täällä otan tosissani. Aikaisemminkin on toki tullut reenattua yhtä sun toista keskimäärin se 7 kertaa viikossa, mutta intensiteetti ja tekeminen on ollut välillä vähän mitä sattuu. Vaan eipä enää, nyt nimittäin kulkee.

Koskaan elämässäni en ole nauttinut näin hyvistä reenimahdollisuuksista. Ensimmäiseksi pitää mainita yliopiston opiskelijoille ilmaiseksi tarjoama Tower-liikuntakeskus, joka on aivan levottoman kokoinen kompleksi. Tarjolla on parin kuntosalin lisäksi mm. kentät squashille, koripallolle, amerikkalaiselle jalkapallolle, jääkiekolle, lentopallolle ja futikselle. Myös ryhmäliikuntatunteja (spinning, pump) järjestetään niitä halajaville. Lisäksi jalkapallokenttää ympäröi 400m juoksurata ja joitain kamppailulajireenejäkin järjestetään, joten jokaiselle urheilusta pitävälle löytyy varmasti tekemistä. Kampuksen ilmakuvassa Tower-kompleksiin kuuluvat rakennukset kuvan oikeassa reunassa.

Itse olen Towerin tarjonnassa tyytynyt ns. rautapuoleen, ja puntilla tulee pääsääntöisesti käytyä kolme kertaa viikossa. Tosin välillä aikaa kuluu tatamilla sen verran, että puntti on jäänyt kahteen kertaan viikossa. Tästä en tosin ota mitään ressiä, sillä neljät brassireenit viikossa pitävät huolen siitä, etten tästä enää tämän testommaksi kasva vaikka miten iskisin paunoja tankoon. Mutta on toki ollut mukava huomata, että raudat ovat siellä puntilla ihan toista kuin mitä vaikkapa puoli vuotta sitten. Ilmeisesti tässä tulee tehtyä ainakin jotain oikein.

Eniten aikaa viikossa kuluu kuitenkin brassijujutsun parissa. Lajista tietämättömille perusteet tästä. Eri seuroja Halifaxista löytyi pikaisen googlailun perusteella viitisen kappaletta, joista kokeilin syyskuun alussa yhtä. Palooka's Boxing Club on jo nimensäkin puolesta pääosin nyrkkeilyseura, mutta tarjolla on myös MMA- ja brassireenejä. En kyllä tajua miksi, sillä ne tunnit olivat aivan tajutonta kuraa.

Epäilykseni heräsivät jo siinä vaiheessa, kun porukka alkoi tuntia varten kaivamaan nyrkkeilykehän alta kahta risaista kumimaista 2 x 6 m mattoa, joiden päällä oli tarkoitus sitten pyöriä. Maton huonoja puolia korostaakseen lattialle ei oltu rakennusvaiheessa tietenkään näytetty vatupassia ja alustan vinous häiritsi touhua ihan tosissaan. Hyvät lähtökohdat saivat jatkoa, kun fyysiseltä hapitukseltaan kerrostaloa muistuttava (oli kyllä niin järjettömän kokoinen jätkä, että näky hiipii uniini vieläkin) valmentaja päätti saapua vetämään reenejä - 20 minuuttia myöhässä, tietenkin. Tekniikka oli vähintäänkin tuntematon käsite, kun tämä Halifaxin Vuoden Ojentaja näytti mm. yhden käden giljotiinia guardista. Lajia tuntevat ymmärtävät, että tuo ei ilman voimaa onnistu. Mutta ei se mitään, voimaa nimittäin piisasi ja napsunutta niskaa kotimatkalla pyöritellessäni päätin, että sai tuo pelleily jäädä yhteen kertaan. Nyrkkeilysalina tosin varmasti ihan ok, ainakin tilat olivat erinomaiset.

Onneksi täällä on kuitenkin vaihtoehtoja, ja seuraava seura osottautuikin todelliseksi lottovoitoksi. Paikka sijaitsee noin 20 minuutin bussimatkan päässä Halifaxin keskustasta, eli toisin sanoen ihan skutsissa. Se ei kuitenkaan menoa haittaa, päinvastoin. Paikka nimittäin on kaikessa vastakohta edelliselle: järjettömän mukavaa porukkaa, loistavat reenitilat brassille, rento ilmapiiri ja hyvät valmentajat. Vastaanottokin oli todella asiallinen, ja kaikesta huokuu sellainen kunnon kaverimeininki. Ja vaikka laji ei hirveästi muodollisuuksia sisälläkkään niin täällä etikettiä on karsittu äärimmäisyyksiin. Rokki soi ja porukka löhöilee tatamien reunoilla olevilla sohvilla, täydellistä.

Reenejä on neljästi viikossa, joista maanantai on lukkopainia ja loput brassia. Taso on verrattain kova, mutta hyvä niin. Kehitystä pitäisi ainakin tulla ja syytä onkin, sillä muuten koto-Suomessa odottaa 178 cm kotoista kimuraa. Alla vielä meikämandoliino ja eräs valmentajani tämän päivän reeneissä. Ja kyllä, Mark pisti meikän taputtamaan.

Puntin ja brassin lisäksi olen koittanut kehittää myös tuota juoksukuntoa. Cooperin testin tavoitteeksi olen asettanut aikapäiviä sitten 3500 m, mutta se on ollut viime vuosina lähinnä toiveunta. Matkaa tuohon tulokseen on vielä se pari sataa metriä, eikä valmista tule vielä vähään aikaan, mutta oikealla tiellä ollaan. Harmi vaan, että motivaatiota saa etsiä urakalla, sillä vihaan juoksemista. Onneksi Towerin juoksumatot eivät tunne armoa.

Ja niin. Vaikka ikää on mittarissa jo kunnioitettavat 24 vuotta ja yksi päivä, niin siitä huolimatta tuntuu, että palaudun reeneistä paremmin kuin koskaan. Tosin ruokavalio yms. on varmasti paremmassa kuosissa kuin aikoihin, joten en yhtään ihmettele. Tankissa tuntuu riittävän kaasua ja painireeneissäkin nautin lempinimestä "cardio machine". Se on paljon mieheltä, jolle vielä kesällä viiden minuutin erässä oli yksi minuutti liikaa.

Pakko vielä mainita tämän kaiken Rocky-meiningin jälkeen, että oli ihan suhteellisen mielenkiintoista tulla pari tuntia sitten himaan ja huomata, että puolalaiselle vuokraisännälle on lämpökeskusremontin aikana ilmeisesti sattunut pieni kämmi ja suihkusta tulee pelkästään jääkylmää vettä. Ja jokainen voi arvata viitsiikö suihkun skipata kahden tunnin painireenien jälkeen. Niin, eihän sitä oikein viitsi. Onneksi päättäväisyydellä pääsee pitkälle.

Tällaista tällä kertaa. Palaillaan.

Tim Hortons

2009-10-26T17:30:00.000-07:00

Hienot brandit sykähdyttävät aina. Siksi tämä teksti keskittyy Tim Hortonsin kehumiseen. Opimme näin kaikki ainakin jotain kanadalaisuudesta.

Suomalaiset ovat ylpeitä Nokian puhelimista ja Jari Kurrista. Eli kännyköistä, joita luullaan japanilaisiksi ja jääkiekkoilijasta, jota ei tunneta Suomen tai Kanadan ulkopuolella. Noh mutta ei sen väliä. Osataan nimittäin täälläkin olla ylpeitä asioista, jotka ovat toisella puolen maailmaa tuntemattomia. Tarkoitan tässä tietenkin Tim Hortonsia, kanadalaista kahvila-/pikaruokaketjua.

Mitä tulee yrityksiin, niin nämä jokaisessa kadunkulmassa seisovat ravintolat ovat Canadian Tiren lisäksi yksi kanadalaisten suurimmista ylpeyden aiheista. Tim Hortons pyörittää vuositasolla reilua kahden miljardin liikevaihtoa ja hallitsee suvereenisti Kanadan pikaruokamarkkinoita. Erityisen tunnettu Tim Hortons on kahvista ja leivonnaisistaan, mutta kiilaa lyödään esim. mäkkärin rattaisiin patongeilla ja muilla kulinaristisilla herkuilla. Yritys hallitsee Kanadan kahvimarkkinoista kevyttä 70% siivua ja kaupungilla pyörivien ihmisten kädestä löytyvä Tim Hortonsin kahvimuki onkin ylivoimaisesti näkyvin osa kanadalaista identiteettiä.

Ja katsokaa nyt sitä, jumantsuigula! Onhan se nyt todella tyylikäs kahvimuki! Ja mikä parasta, firma on timangia myös taloudellisten tunnuslukujen valossa. Vaikka kasvutavoitteista viime vuonna jäätiinkin (meikähän kuulostaa ihan siltä, että olisin töissä täällä), oli tulos yleisesti ottaen hyvä. Yli kahden miljardin liikevaihdosta viivan alle jäi noin 300 miljoonan nettotulos, ja myös suhteelliset tunnusluvut ovat varsin makiat. Sijoitetun pääoman tuotto huitelee siellä 30% hujakoilla, joten kyllä kelpaa! Siellä on varmaan ihan helkkarin kivaa olla töissäkin. Ja kaikille pikkuisille kotiekonomeille tiedoksi, että ei nyt jakseta itkeä ROI:hin mahdollisesti liittyvistä huonoista puolista, jotka kyseenalaistavat sen käytön. EVAa en tätä blogia varten sentään viitsinyt laskea, jätin sen teille. Tilinpäätös ja vuosikertomus tässä. Mukavan yleiskäsityksen saa tilinpäätöksen sivulta 43. Olkaa hyvät, saa suorittaa. Kertokaa, jos löytyi jotain katastrofaalista. Ei voi löytyä, koska toimitusjohtajakin on kunnon isäntä.

Menin sitten tässä fanituksen huumassa lukemaan tosiaan tuota tilinpäätöstäkin, ja minä en edes juo kahvia. Pikkasen on kanisteri sekaisin. Mutta niin sietää ollakin. Tim Hortonsia tulee ikävä, sitten kun Kanada jää taakse. Suosittelen muuten klikkaamaan tuota linkkiä, sillä jopa Tim Hortonsin mainokset rokkaavat. Isosti. Piste.

Roadtrip

2009-10-17T23:53:00.000-07:00

Täällä Toronto ja Pearson international airport. Paljon on tapahtunut viimeisten 10 päivän ja 2500 kilometrin aikana, tämä on pikakatsaus onnistuneeseen roadtripiin.

Kanadalaisten kiitospäivä lyhensi edellisen kouluviikon kolmipäiväiseksi, joten koin loogiseksi skipata loputkin koulupäivät ja suunnata kymmenen päivän roadtripille kohti länttä. Aikaisemmilla roadtripeillä olen tottunut hienojen herrasmiesten sivistyneeseen seuraan mutta koska miespuoliset vaihtarikaverit täällä osottautuivat tunnollisiksi koululaisiksi jouduin kaivamaan kaapista plan B:n. Kaihoisat muistot myskin tuoksusta ja lämpimän kaljan mausta oli tällä kertaa sysättävä syrjään, sillä matkaseurakseni valikoitui kolme naista. Tiedän, lähtökohdiltaan tällä ollaan korkealla Vuoden arviointivirhe -skaboissa.

Matkan tarkoituksena oli siis ajaa Halifaxista Torontoon ja käydä siinä välissä Quebecissä, Montrealissa ja Ottawassa. Yhdensuuntainen autovuokraus osottautui kuitenkin oletettua hankalammaksi, ja lopulta kaikista maailman autoista tähän hommaan saatiin väännettyä kolmiovinen Hyundai Accent. Koko kesä tuli katsottua kämppiksen kanssa Top Gearia, joten ehkä tämä oli ihan hyvä pudotus maanpinnalle. Onneksi kuskin henkselit olivat kuitenkin yhä mallia Jeremy Clarkson. Ajotaidot ei.

Kartanluvussa en ymmärrettävistä syistä luottanut enää muihin kuin miehisiin ratkaisuihin, joten navigaatiovastuun otti hyvä ystäväni N71. Luuri selvisikin matkasta moitteetta ja tarjosi ensimmäiset rohkaisevat reissusanat heti 30 km Halifaxin keskustasta.

“Aja 800 kilometria ja käänny vasemmalle.” GPS:n monotoniset sävelet saivat New Brunswickin osavaltion erämaan kuulostamaan eittämättä aivan helvetin hienolta paikalta. Tuota Jumalan hylkäämää korpea tulikin sitten taottua ensimmäiset 1000+ kilometria ennen Quebeciä, koko ajan samaa moottoritietä pitkin. Nautintoa pitkittääksemme jaoimme tuon ajourakan kahdelle päivälle (Mainitsinko muuten, että olin ainoa kuski? Ai en.) ja yövyimme Frederictonin pikkukaupungissa noin 500km Halifaxista pohjoiseen. Ja siellä porukka kyllä piti New Brunswickin kämäsestä ensivaikutelmasta kiinni kynsin ja hampain ja sain keskustassa todistaa ihan pikkasen epätodellista tapahtumaketjua.

Kahden nuoren sällin (kutsutaan heitä vaikka nimillä Jim ja Andrew, tarinaan tulee lisää särmää) auto ajaa asiakkaita odottavan taksikuskin (kutsun häntä tästä eteen päin vaikka Diegoksi) viereen, vittuilevat autosta käsin ja kaasuttavat karkuun. Jimin ja Andrewn epäonneksi Diegolla oli kuitenkin ilmeisen huono päivä ja kanisteri räjähti vittuilun jälkeen välittömästi. Diego tempaisee oman tilataksinsa käyntiin ja kaasuttaa Jimin 80-luvun Chevyn perään ja kuin tilauksesta manaa punaiset valot risteykseen pysäyttäen poikien matkan. Diego näki tilaisuutensa tulleen, nousee autostaan ja kävelee vihreää pelastavaa valoa odottavien jätkien viereen. Ovi apukuskin puolelle on lukossa, joten Diego tempoo nyrkillä auton ikkunaan kunnon pubiheijaria (ihmettelen vieläkin, että miten se ikkuna ei mennyt rikki). Jimin ja Andrewn paniikkihuudot raikuvat ja jätkät kaasuttavat punaisia päin karkuun. Diego ei tästä lannistu, vaan hyppää omaan taksiinsa, lähtee perään ja unohtaa työnteon hetkeksi. Tarkoituksena Diegolla oli mitä ilmeisimmin iskeä nahkalapasta muuhunkin kuin ikkunaan.

Autojen kaasuttaessa horisonttiin jäimme monttu auki ihmettelemään tapahtunutta. Muut ihmiset kadulla eivät juurikaan noteerannut tätä välikohtausta, joten päättelimme että moinen kerava-meininki on Frederictonissa arkipäivää. Seuraavaan aamuun herätessä ei harmittanutkaan ollenkaan, että seuraava määränpää olisi sivistynyt Quebec. Tosin New Brunswickin pienen pieneksi puolustukseksi on sanottava, että todistin matkan aikana todella komeaa ruskaa. Vastaavaan törmää vasta kai Suomen lapissa. Muuten maisemissa ei ollut kehumista ja mieliin jäivät lähinnä keskellä erämaata seisoneet ränsistyneet huoltoasemakompleksit.

Quebeciin saavuttaessa kielen lisäksi ajotavat muuttuivat ranskalaisiksi, ja liikennekäyttäytyminen olikin sitten aina Torontoon saakka aikamoista koheltamista. Noh, onneksi kaikkeen sopeutuu. Quebecistä jäi muuten kyllä hyvät muistot. Vanha kaupunki on erittäin kaunis ja voisin kuvitella että varsinkin joulun aikaan sen on oltava yksi parhaista lomakohteista. Vanhoja rakennuksia ja kiireetöntä tunnelmaa, täydellinen rentoutuminen pitkän ajoreissun jälkeen. Quebecin keskustan ulkopuolelle suunnatessa meininki muuttuu tosin täysin, ja siellä odottavat ränsistyneet lähiöt ja kuppaiset tehtaat. Tosin oli siellä sitten vierailemisen arvoinen vesiputouskin, jolla on korkeutta (vaan ei toki leveyttä) Niagaran vastineita enemmän.

Ranska kieli on Quebecissä (niin kaupungissa kuin osavaltiossa) selvässä ykkösasemassa, eikä varsinkaan Montrealin ulkopuolella pelkällä englannilla tahdo pärjätä, jos keskustelussa haluaa pitää jonkun tolkun. Montrealissa englannilla tosin pärjää hyvin, ja sinne matkamme vei Quebecin jälkeen seuraavaksi.

Montrealia mainostetaan tuulisena kaupunkina ja voin kertoa, että sitä se totta totisesti on. Joka paikassa tuulee ja kipakkaan viiden asteen lämpötilaan yhdistettynä meininki oli aika hyisevää. Kaupunki itsessään on suurkaupungiksi yllättävän pienen oloinen ja liikenne yms. sujuvat erinomaisesti, ydinkeskustasta kaupungista ulos vieville moottoriteille pääsee hujauksessa jopa ruuhka-aikaan. Nähtävyyksiä ja tekemistäkin Montrealissa löytyy yllin kyllin. Meidän matkamme vei Chinatownin, vanhan kaupungin, ydinkeskustan pilvenpiirtäjien ja sataman kautta aina toiselle puolen jokea ihmettelemään kaupunkia ja biosphere-häkkyrää. Kävimme myös todistamassa Montrealin kesäolympialaisten tapahtuma-areenaa, jossa Lasse Virén voitti kaksi kultaa.

Kaikista matkakohteistamme pidin kuitenkin vähiten jostain syystä juuri Montrealista. Matkakumppaneihini se kuitenkin putosi kympillä ja sai ylistäviä arvioita. He ovat väärässä.

Äärilaidasta toiseen, joten matka jatkui kohti pientä Ottawaa, Kanadan pääkaupunkia. Idyllinen Ottawa onkin yksi kauneimmista kaupungeista, jossa olen koskaan käynyt. Vaikka ensivaikutelma oli kuin suoraan Washingtonista (osittain vastaavanlaisten rakennusrajoitusten takia, pilvenpiirtäjien rakentaminen on kielletty) niin onnekseni se osottautui täysin vääräksi. Pilvenpiirtäjät puuttuvat ja keskusta-alue keskittyy pelkästään parlamenttitalon ympärille. Maisemat joen eri puolilta ovatkin todella upeat ja ihmetyksekseni kaupunki oli viimesen päälle siisti. Kerjäläisiä, roskia tai rupuisia taloja ei näkynyt missään. Kävimme myös kierroksella itse parlamenttitalossa, jossa saimme hyvän katsauksen tärkeään osaan maan historiasta.

Viimeinen kohde, Toronto, oli oman odotuslistani kärkipäässä. Luvassa oli jenkkifutista, Hockey Hall of Famea, Niagaran lätäköitä, CN Towerin maisemia ja shoppailua, tuota heteromiesten ykkösajanvietettä. Lätkäpelit tosiaan väistelivät meitä koko matkan ajan tehokkaasti, joten änäripeli on vielä kokematta. Hyväksi korvikkeeksi valitsimme kuitenkin CFL:n (Canadian Football League) pelin, jossa Toronto Argonauts oli pakkovoiton edessä Edmonton Eskimosia vastaan. Pelissä oli ei enempää eikä vähempää kuin playoff-paikka.

Ja turpaanhan siellä tuli. Vaikka pelistä en tajua kuin perusteet niin jopa minä ymmärsin, että koko homma menee Torontolla aivan reisille. Playoff-paikka lipui näin sivu suun, eivätkä torontolaiset näytä saavan osaansa urheilumenestyksestä edes jenkkifutiksesta. Toskalan Veskuhan kun pitää imuroinneillaan huolen paikallisen lätkäjoukkueen kurimuksesta. Onneksi näissä tapahtumissa urheilu on kuitenkin vain se kirsikka kakun päällä ja tapahtuma on yhtä karnevaalia alusta loppuun. Tunnelman takia tuonne peliin tulikin lähdettyä.

Samana päivänä tuli tsekattua myös CN Tower ja Hockey Hall of Fame. CN Tower on Ontario-järven rannalla sijaitseva näköalatorni, jossa höveleiltä turisteilta otetaan rahat pois maisemien verukkeella. Höveli olin toki itsekin, mutta auringossa kylpevän aamuisen Toronton ihastelu parin sadan metrin korkeudesta oli toki tavallista mieleenpainuvampi startti aamulle. Päivää jatkoimme Hockey Hall of Famella, jossa suomalainen lätkäfani keksii tekemistä tunneiksi. Ja tuo paikka tuskin esittelyjä kaivannee.

Niagaran putoukset ovat ajomatkan päässä Torontosta, joten luonnollisesti käväisimme myös siellä. Kaiken maailman vene- ja helikopteriretket skippasimme suosiolla, ja nautimme hyisistä maisemista muutaman hetken ennen kuin suuntasimme ostoksille.

Hameväki oli kieltämättä tehnyt hyvää kartoitustyötä ostosparatiisien suhteen. Käväisimme kolmessa eri outletissa, joissa merkkitavaraa myydään yleisesti 40-80% alennuksilla. Varsinkin viimeinen, Mississaugassa sijaitseva shoppailukompleksi on ylivoimaisesti isoin koskaan näkemäni kauppojen keskittymä. Kauppoja on satoja, ja neliöitä per kauppa piisaa satoja ja taas satoja. Liikkeet ovat itse asiassa niin järjettömän kokoisia, että koko ostoskompleksi on karttaankin merkitty omaksi kyläkseen. Liikkeitä on kortteleittain ja kaupasta toiseen ei todellakaan liikuta ilman autoa. Omalla kohdallanikin poltettujen taalojen määrä ei valitettavasti ole todellakaan lähellä nollaa, joten jos sitä ottaisi seuraavat viikot vähän iisimmin.

Semmonen reissu. Kohta lentokoneeseen ja Halifaxiin. Ensi viikolla odottaakin pari tenttiä ja reenailujenkin kanssa olisi nyt ryhdistyttävä. Luvassa on siis paluu “arkeen”. Eli lisää ressitöntä elämää. Suits you, sir.

Koulu

2009-10-06T06:01:00.000-07:00

Niin joo, koulu. Huomenna olisi ensimmäinen tentti, ja koska nopean vilkaisun perusteella aihealue ei tuota ongelmia, voin tämän aamupäivän vaikka kirjoittaa blogia ja jättää lukemisen amatööreille.

Puolen vuoden ohjelmassa on kolme kurssia, mikä vastaa kuutta kolmen opintopisteen kurssia eurooppalaisessa järjestelmässä. Ensimmäinen (josta tuota tenttikin olisi huomenna) on sisäisen laskentatoimen kurssi, jossa pyöritellään minulle sinänsä jo tuttuja asioita toimintolaskennasta budjetointiin. Mutta se mikä kurssista tekee mielenkiintoisen on keskittyminen itse laskemisen sijaan tulosten analysointiin, mikä ainakin Lappeenrannassa sivuutettiin vähän turhan nopeasti. Tällä kurssilla tehtävä alkaakin oikeastaan vasta siitä, mihin LTY:llä jäätiin. Tämä olikin syy, miksi tämä kurssi tuli otettua ja ei ole kyllä tarvinnut pettyä. Sillä mitä niillä tuloksilla, jos niiden päälle ei ymmärrä. Täällä onkin tullut opittua kaikesta laskennasta niin monta uutta pointtia, ettei uskoisikaan.

Toinen kurssi keskittyy myös osittain laskentatoimeen. Aiheena on teollisuusyritysten tietojärjestelmät ja eritoten erilaisten ERP-ratkaisujen implementointi. Kurssi yhdistää loistavasti tietotekniikan ja tuotantotalouden ja antaa loistavan käsityksen siitä, mitä rompetta yrityksen IT-infrastruktuuri pitää sisällään. Kurssi on edellistä hankalampi, sillä tietotekniikkapuolta painotetaan selkeästi (niin toki pitääkin), mutta onneksi terminologia ja tekniikat ovat jo pääosin tuttuja oman teknillisen sivuaineeni kautta. Kurssilla on kuitenkin sellaisiakin opiskelijoita, joilla ei ole mitään kosketusta tietotekniikkaan ja varsinkin naisopiskelijoiden ilmeet ovat välillä ikuistamisen arvoisia. Esimerkiksi ensimmäisellä tunnilla käsiteltiin jo härskisti TCP/IP- ja OSI-viitemallien teknisiä puolia ikään kuin lämmittelyn omaisesti, joten kyllä siellä itse kukin saa tosissaan keskittyä.

Sitten se kolmas kurssi. Varsinainen kurssivalintojeni kruununjalokivi, nimeltään "Introduction to English literature". Ja voin kertoa, että jos äidinkielen tunnit olivat joskus lukiossa tuskaa niin se oli kyllä yhtä juhlaa tähän verrattuna. On kieltämättä aika pysäyttävää huomata opiskelevansa runoutta yliopistossa taidetta pääaineenaan lukevien kanssa, sillä siellä hippien seassa istuessa olo on nimittäin pikkasen kassalla koko ajan. Neljä sataa vuotta vanhojen runojen lukeminen kun on aavistuksen haasteellista puuhaa jopa natiiviväestölle, saati sitten minulle. Runoja ja novelleja luetaan ja analysoidaan antaumuksella ja oma kontribuutioni tässä keskustelussa voidaan vähintäänkin kyseenalaistaa. Tässä koneen vieressä sattuu muuten majailemaan tämän viikon kotitehtävä, jossa piti kirjoittaa uusiksi Sir Thomas Wyattin eräs runo omin sanoin. Odotan innolla palautetta, sillä en edelleenkään tiedä yhtään mitä tuossa runossa tapahtuu. Pakko oli googlata tämän henkilökohtaisen perkeleeni muotokuva, ja komia mieshän sieltä paljastui.

Meiningiltään koulu muistuttaa aika paljon enemmän suomalaista lukiota kuin yliopistoa. Tunneilla on läsnäolopakko (tai no ei ole, mutta läsnäolot vaikuttavat loppuarvosanaan), joka tunnille tulee kotitehtäviä ja opettajat käyttävät liitutaulua powerpointin sijaan. Toisaalta opettajat ovat järjestään todella karsimaattisia tyyppejä, eikä Suomesta tuttuja nollataulu-proffia näe kun opetuksessa panostetaan powerpointeilta lukemisen sijaan opettajan ja opiskelijoiden väliseen vuorovaikutukseen. Toisin kuin Suomessa, täällä tunneilla nukkumalla putoaa kärryltä, sillä kukaan ei tee muistiinpanoja puolestasi eikä prujuja tunneta.

Em. kurssien lisäksi käyn päivittäin koulun kielikeskuksessa yksityisessä englannin opetuksessa kahden oppitunnin edestä. Tästä palvelusta on pakko nostaa yliopistolle isosti hattua, sillä se on kansainvälisille opiskelijoille täysin ilmainen. Koko perimmäinen idea tänne lähtemiselle kuitenkin oli hioa englanti vimosen päälle kondikseen, joten tällaista osaa arvostaa. Sanomattakin selvää, että Suomessa vastaavanlainen opetus maksaisi isosti.

Sellaista on koulu täällä. Vapaa-ajan aktiviteeteista seuraavassa päivityksessä. Toivottavasti saan sen ennen torstaita kirjoiteltua, sillä silloin edessä on 10 päivän roadtrip Halifaxista Torontoon. Niin joo, ja se yliopiston jenkkifutis oli todella asiallista meininkiä. Meininkiä on enemmän kuin Veikkausliigan matseissa (kertooko tämä sitten mitään) ja rahalle (opiskelijoille ilmainen) sai kyllä vastinetta. Pakko käydä jatkossakin katsomassa.

Living the dream

2009-09-28T06:10:00.000-07:00

Mursuviiksisiä jalkapallovalmentajia, pikaruokalounaita, cheerleadereita, jenkkifutista, kotibileitä, Blink-182:sta. Kuulostaa American Pielta, mutta kaikki em. ovat kuitenkin jokapäiväistä arkea paikallisessa yliopisto-opiskelussa. Osasta luvassa tosielämän esimerkkejä seuraavaksi.

Viimeiset pari viikkoa olivat todella hektisiä, siitä pitivät huolen uusien opiskelijoiden orientaatioviikot, joihin mahtui paljon tekemistä ja uusia naamoja. Viikot pitivät sisällään sopivan kattauksen kaikkea kulttuurista perseilyyn, tässä pieni katsaus menneeseen. Jälkikäteen todella vaikea muistaa kaikkea muistamisen arvoista, joten seuraavassa vain paloja sieltä täältä.

Ohjelman sivistyneemmästä puolesta vastasivat koulun järjestämät reissut. Ensimmäinen niistä koettiin jo kolmantena päivänä, jolloin suuntasimme porukalla Peggy's Coveen, noin tunnin päähän Halifaxista. Kyseessä on pieni kalastajakylä, jossa sijaitsee mainospuheiden mukaan yksi maailman eniten kuvatuimmista majakoista. Paikka olikin oikein viehättävä ja karut saaristomaisemat upposivat porukkaan oikein hyvin.

Toinen sivistyneempi rypistys oli risteily Halifaxin kaupungin läheisyydessä ihaillen kaupunkia, satamaa (ruma kuin perse) sekä Halifaxin ylpeyttä Point Pleasent Parkin puistoa (tuhoutunut parin vuoden takaisen hirmumyrskyn takia). Nähtävyyksillä ei siis paukutella henkseleitä, mutta kaupunkia oli tosin todella mukava nähdä mereltä käsin.

Se niistä. Sitten hupipuoli. Iltaohjelmat olivat esimerkillisesti hoidettu, ja jokainen päivä ja ilta olivat kuin arkea ei olisikaan. Hauskimmasta iltaohjelmasta varmasti vastasi hypnotisoija Damian (yritin jopa etsiä sällin sukunimeä muutaman hetken mutta sitten tajusin, etteivät kovat jätkät tietenkään käytä muuta kuin etunimeä), joka käytännössä hypnotisoi kaikki vapaaehtoiset. Salissa oli noin tuhat ihmistä, ja kaikki oli koko ajan yleisön nähtävillä.

Kaikki saivat siis osallistua, mutta arvasin ettei se kohdallani olisi hyvä idea. Niinpä seurasin touhua sivusta ja on kyllä todettava, että Damian pisti pystyyn aikamoisen shown. Arvatenkin kyseessä oli pelkkää ihmisten nolausta strippauksineen kaikkineen, mikä ei varmasti tiukkapipoisimpia huvittanut pätkääkään, mutta itse viihdyin tunnin ajan oikein mainiosti. Lisäksi esitys eli yllättävine käänteineen sen verran, etten oikein skeptikkonakaan usko, että esityksen olisi pystynyt avustajineen ja muineen junailemaan. Varsinkin kun monet hypnotisoitavat olivat kavereideni tuttuja, joilta pystyi jälkeen päin jopa kysellä esityksestä ja he vaikuttivat täysin vilpittömiltä. Toki hypnotisointi vaatii käsittääkseni aika vastaanottavaisen mielen, minkä takia osa ihmisistä jopa "heräsi" hypnoosista lavalla ja passitettiin takaisin yleisöön. On sitä paremmatkin huijaukset paljastuneet, joten minä elän ainakin vielä tällä hetkellä siinä uskossa, että kaikki tapahtui ilman vippaskonsteja.

Illat kuluvat täällä rattoisasti myös monissa kotibileissä, jollaisen etsivä pystyy melkein päivittäin löytämään. Niissä meininki on kertaluokkaa riehakkaampaa kuin suomalaisissa opiskelijaetkoiluissa, mutta homma pysyy siitä huolimatta täällä paremmin hanskassa. Ulkona ei täällä muuten dokailla, sillä siitä rapsahtaa sakkoa isolla kädellä ja todennäköisyydellä. Niinpä porukkaa ahtautuu aina talo täyteen, Blink-182 soi (en edes vitsaile tästä) täysillä ja kuppia kumotaan antaumuksella. Ilahduttavasti monesti ei edes koeta tarpeelliseksi lähteä baariin, joten illat soljuvat mukavasti omalla hyvällä porukalla ilman sedulan hien hajua tai jatkuvia pyrkyreitä (tämä ongelma koskee tosin vain kunnon börjejä). Me likes!

Hyvästä porukasta puheenollen, oma keskeisin kaveriporukkani on täällä kuin suoraan b-luokan jenkkikomediasta. Pakko mainita tässä yhteydessä porukan kaksi ääripäätä.

Alex. 110 kg lihasta Saksasta. Harrastaa kehonrakennusta, epäonnekseen rikkoi ekana salipäivänään täällä kyynärpäänsä, mistä napsahti kuukauden reenitaukoa. So what ajattelisi moni, mutta harva mies ottaa edes avioeron sellaisella vakavuudella kuin Alex ottaa puntin. Surun murtamana mies onkin vetänyt kuppia aika antaumuksella nyt pari viikkoa (auttaa varmasti muutenkin syyslehtien tavoin karisevaan kuntoon) ja näyttänyt meikäläiselle isoja miehiä Youtubesta. Pelottavasta ulkomuodosta huolimatta mies on kuitenkin kuin nallekarhu ja varmasti yksi lempeimmistä ihmisistä, joita olen eläissäni tavannut. Ronnie Colemanin mainitseminen lisää lempeyttä vielä asteella.

Bhanu. Edellisen vastakohta, 50 kg kaikkien naisten hamuamaa rakkautta Intian ihmemaasta (hänen oma luonnehdinta itsestään ei toki olisi näin vaatimaton). Sällin aksentti on jotain aivan käsittämätöntä parhautta ja 50 Centin sekä Simpsonien Apun yhdistämällä päästään aika lähelle sitä. Porukan huumoripaukku, joka omilla tahattomilla ja tahallisilla kohelluksillaan takaa kaikille naurut. Kanisteri ei kestä juurikaan soppaa, joten Bhanu on aina todella todella naamat. Silloin on itseluottamus rajaton ja kaverien juomat omia, ja jätkä vetääkin häikäilemättömästi napaansa kaiken minkä saa. Loppuilta vahditaankin sitten porukalla New Delhin ihmemiestä, jolta länsimaalaisten ilot (viina ja tupakka) ovat olleet tiukassa pannassa koko ikänsä. Noh, korkojen kera takaisin.

Edellä mainittujen sällien väliin mahtuukin sitten ihmisiä laidasta laitaan parista kymmenestä eri maasta. Porukkaan ei mahdu kahta edes etäisesti samanlaista tyyppiä, mutta siitä huolimatta kaikki tulevat keskenään aivan loistavasti toimeen. Mahtava porukka.

Siinä siis muutamia poimintoja. Loppuviikon ohjelmassa olisi ainakin yliopiston jenkkifutismatsin (tiimin komia maskotti alla) seuraamista sekä edessä häämöttävän road tripin suunnittelua. Ja muutama muu blogimerkintäkin olisi tarkoitus saada aikaiseksi.

Halifax

2009-09-18T14:33:00.000-07:00

Lyhyehkö lentomatka ja New Yorkin miljoonakaupunki vaihtui muutaman sadan tuhannen asukkaan Halifaxiin. Itse kaupunki on suomalaisille tuttu varmasti lähinnä vain jääkiekon eri arvokisoista, joita täällä on viime vuosina pelattu. Eihän siinä, ei täällä nimittäin nyt oikein mitään todella hätkähdyttävää olekaan, mikä kaupungin tunnettavuutta nostaisi. Mutta ei se silti vähennä kaupungin viehättävyyttä.

Kaltevia katuja, puutaloja puutalojen perään ja teiden päällä roikkuvia puhelinlinjoja. Tällaisia kaupunkeja on tähän asti nähnyt lähinnä jenkkiläisistä tv-sarjoista tai elokuvista. Oma asuntomme sijaitsee muutaman minuutin kävelymatkan päästä Halifaxin keskustasta ja kymmenisen minuuttia yliopistolta. Asunto on vanhahkon puutalon yläkerrassa, kaksi huonetta ja keittiö. Asunnon hankin jo Suomesta käsin eräältä puolalaiselta mieheltä näkemättä edes kuvia kämpästä, joten pieni jännitysmomentti oli sekä asunnon että vuokranantajan suhteen.

Hatarat etukäteistiedustelut pitivät kuitenkin paikkansa ja kummatkin paljastuivat kelpo tapauksiksi. Kämpässä seinät ja lattiat ovat vähän joka suuntaan vinoja mutta muuten siitä ei ole kyllä pahaa sanottavaa. Vuokrakin on vielä verrattain huokea joten mikäs täällä on asustellessa. Alla kuva South Streetistä, jolla oma kämppäni sijaitsee.

Hauska huomio paikallisesta asumisesta on tosiaan tämä ulkoa päin omakotitaloilta näyttävien talojen jakaminen moneksi pienemmäksi asunnoksi. Suurin osa opiskelijoista ja ihmisistä elävätkin juuri tällä tavalla, perinteisiä kerrostaloja täällä ei käytännössä ole ja nekin vähät ovat Halifaxisssa joko opiskelija-asuntoloita tai vanhainkoteja. Minua tämä miellyttää, sillä tylsien kerrostalokorttelien sijaan kaupunki on täynnä toinen toistaan nätimpiä puutaloja (vaikka ensimmäinen Halifaxin keskustasta otettu kuva saattaakin hämätä). Vastaavaa esimerkkiä en keksi Suomesta.

Erilaista täällä on kyllä muillakin osa-alueilla, joskaan mistään järisyttävästä kulttuurishokista ei voida puhua. Mutta esimerkiksi ruoka maksaa aivan järjettömästi ja veikkaanpa, että itselläni palaa noin 50% enemmän rahaa samanlaisen ruokavalion ylläpitoon kuin Suomessa. Kaikki artikkelit ovat vähintään 20-30% kalliimpia kuin Suomessa, johtuen ehkä tuotevalikoiman pienuudesta. Hintaero korostuu terveellisimmissä tuotteissa, sillä täällä ei hyllyt notku vaihtoehtoja. Noh, tilanne on mikä on joten rahaa palaa mutta palakoot. Ja kun tähän tottuu niin on hyvä palata Suomeen ja mätkiä ostoskärryt täyteen sisäfilettä. Ei maksa mitään.

Elintarvikkeet muuten noudattelevat aika tuttuja linjoja, joskin nyrkkisääntönä voidaan pitää, että kaikki on himppusen verran epäterveellisempää. Roheiinin saantiin tuli myös mutka matkaan, sillä Ehrmannin punttirahkasta tai niiden substituuteista ei ole täällä vielä kuultukaan. Onneksi tilannetta paikkaamaan olen löytänyt ihan kelvolliset, joskaan ei tosiaan halvat, tuotteet.

(Pakko mainita, että tässä kohtaa roheiinin mainitseminen aiheutti ilmeisen suurta huvittuneisuutta oikolukijalla. Ihan kuin se ei olisi blogimerkinnän arvoinen asia. Minen ymmärrä. Ohan se nyt tärkeetä tämmönen asia. Reeniä! Roheiinia!)

Ruoan lisäksi kaikkea muutakin pientä ihmeteltävää riittää, vaikka mikään ei nyt sinänsä yllätyksenä tullutkaan. Kylmän ja kuuman hanan jääräpäisen erottelun ymmärtää lähinnä espanjalaisilta, mutta niin ne vaan on eroteltu täälläkin. Myös pussilakanoista ei ole kuultu eikä punttisalilla paunoja laskiessa voi aina mennä vielä ihan satavarmasti takuuseen paljonko sitä rautaa on tankoon tullut iskettyä. Suuruusluokka tosin on selvillä ja se on paljon. Todella paljon. Levottomia määriä rautaa.

Että näin. Tämä blogikirjoitus oli mukava lopettaa hyvään tarinaan, seuraavaksi on sitten kai taas tylsien faktojen vuoro. Ja kyllä, blogi laahaa vielä aika lailla jäljessä ja vaikka selittelyä ei tueta niin nyt on kyllä pakko vedota kiireeseen. Jos sitä viikonloppuna saisi reaaliaikaisemman seurannan aikaiseksi.

Tylsä ja virallinen osuus on toivottavasti tämän blogin osalta nyt historiaa. Seuraavassa jaksossa mursuviiksiä ja American Pie -opiskeluelämää.

New York

2009-09-15T07:42:00.000-07:00

Tuskin on asiaa, jota ei voisi New Yorkissa tehdä. Siksi sitä kaupunkia on pakko rakastaa.

New York jaksaa hämmästyttää joka kerta. Se pitää sisällään niin mahtavan sekoituksen eri kulttuureita ja ihmisiä, että edes pintapuolisen käsityksen saaminen kolmessa päivässä on aikamoinen urakka. Aikaa siellä saisi palamaan helposti viikkoja, eikä silloinkaan todellakaan vielä tarvitsisi hirveästi miettiä miten aikansa kuluttaisi. Vaikka meillä oli mahdollisuus pysähtyä New Yorkiin vain kolmeksi päiväksi, oli se kuitenkin todella asiallinen keikka ennen Kanadaa.

Kolmen päivän urakkaa helpotti huomattavasti hotellin sijaitseminen pelipaikoilla, suoraan Madison Square Gardenia vastapäätä, josta kävelee esim Times Squarelle noin kymmenessä minuutissa. Niinpä ensimmäinen ilta oli loogisinta aloittaa juuri sieltä, jossa tuhanten ihmisten vilinä, kerrostalon kokoiset valotaulut ja jatkuva autojen tööttäily helposti hämmentäisivät suomalaista pikkukylän poikaa. Mutta toisaalta on hauska huomata, että se mikä meille on isoa, uutta ja ihmeellistä on kuitenkin suurelle osalle täysin arkipäiväistä - joskin ilmeisen hektistä - elämää. Hieman yllättäen olen jopa itsekin tullut siihen lopputulokseen, että voisin melko helposti kuvitella itsekin nauttivani New Yorkissa asumisesta.

Päivät kuluivat kaupunkia ristiin rastiin sukkuloidessa bussilla ja metrolla. Metrot ovat - tämä ei nyt kenellekään tule yllätyksenä mutta kerrotaan silti - ylivoimaisesti paras ja nopein tapa liikkua paikasta toiseen ja yhdessä hujauksessa löysimmekin itsemme etelä-Manhattanilta tavoillemme uskollisesti nauttimasta vaatimattomasti oluita Pier 17:sta.

Samalta reissulta nappasimme mukaamme liput illan Broadway-musikaaliin, ja valitsimme eri vaihtoehdoista Shrekin. Jos New Yorkiin meinaa matkustaa, on tuo kliseinen juttu aina koettava - mutta voi pojat että siitä saa aina rahoilleen vastinetta. Lippuja ostaessa kannattaa muuten hieman paneutua asiaan. Samoja lippuja nimittäin kaupataan eri hintaan eri puolilla kaupunkia ja hieman vaivaa näkemällä lipun hinnasta säästää helposti vähintään 50%. Tämä niin sanottuna opiskelijavinkkinä, hillopäälliköitä ja muita asiantuntijoita tämä ei luonnollisestikaan kiinnosta.

Ja pakko sanoa, että Shrek sai kyllä allekirjoittaneen leuan loksahtamaan aika täydellisesti. Budjetti pyyhkii suomalaisilla elokuvilla lattiaa ja puvustus, lavastus, näyttelijäsuoritukset ja musiikista ohjaukseen kaikki oli niin viimeisen päälle hiottuja, ettei siinä jäänyt juurikaan parannettavaa. Pienenä teekkarina kiinnostusta herätti etenkin esityksen tekninen puoli ja rehellisyyden nimissä on todettava, etten oikeasti tiedä miten osa lavastuksesta pystyttiin niin uskomattomasti hoitamaan. Näyttelijä- ja laulusuorituksetkin olivat niin poskettoman suvereenia luokkaa, ettei kotimaasta löydy juurikaan henkilöitä, jotka voisivat edes jommalla kummalla osa-alueella kilpailla tasavertaisesti. Toki vertailu Suomeen on epäreilua (vähän sama kuin yrittäisi tosissaan verrata Kotiteollisuutta eiskateiskaan) ja eroavaisuuksille nyt on päivänselvät perustelut, mutta ei se silti ole Broadwayn aikaansaannoksilta pois. On tuo suuren maailman meininki vaan sen verran mykistävää.

Viimeinen päivä käytettiin Central Parkin, Chinatownin, Little Italyn, Wall Streetin ja muiden etelä-Manhattanin paikkojen ihmettelyyn. Siitä reissusta ei jälkipolville jäänyt juurikaan sankaritarinoita kerrottavaksi, joten parempi siirtyä vaan suoraan lähdön hetkeen ja takaisin JFK:lle. Seuraava määränpää olikin jo Halifax.

Off to New York

2009-08-31T02:35:00.001-07:00

Keskarin paikka. Edessäni on nyt Krusovice ja tämän oluen nautin paraikaa Helsinki-Vantaan lentoasemalla. Tunnin päästä lähtee lento New Yorkiin, josta loppuviikolla suuntaan Halifaxiin, Kanadaan.

Kanada. Kotini seuraavat neljä kuukautta. Luvassa todella kovia hommia, ja niistä raportoin tulevaisuudessa tähän blogiin. Seuraavat reilut neljä kuukautta pitävät sisällään reenausta, hauskanpitoa, reissausta, uusia ystäviä, kokemuksia sekä kai hieman vaihto-opiskelua. Elämäni parasta kesää seuraa nyt elämäni paras syksy ja toisin kuin Suomen yleisurheilu tai tamperelainen jääkiekkoilu tämä vuosikymmen saa huikean päätöksen.

Elämäni Suomessa on nyt siis pakattu pahvilaatikoihin ja jemmattu odottamaan tulevaa vuosikymmentä. Nohevana teekkarina uskoin selviäväni kahden kämpän muutosta parissa päivässä, mutta arviointivirheet seurasivat toisiaan ja lopullinen ajankäyttö tuplaantui. Jos jotain viimeistään nyt oppi niin sen, ettei ikinä pitäisi aliarvioida sitä tavaran määrää, jota ihminen elämänsä aikana hamstraa ja josta haluaa kynsin hampain pitää kiinni ilman järkiperäistä syytä. Osan kamoista roudasinkin suosiolla Punaisen Ristin kautta hyväntekeväisyyteen ja häkellyttävän positiivisista ilmeistä päätellen ne menivät oikeaan osoitteeseen. Hyvä niin, minulla kun ei ole niille käyttöä enää paluun jälkeenkään.

Mutta takaisin tähän päivään. Pohja lasissa häämöttää ja niin häämöttää myös lähtö. Lentolaukku on täynnä rytkyjä ja positiivista reissumieltä, ja se kun pysyy mukana matkassa niin pärjää varmasti. Ruumaan mennyt laukku saa minun puolestani vaikka hävitä, sillä nyt ei kanisteri kiristele. Odotankin loppuvuotta todella hyvillä fiiliksillä ja mitä enemmän hommat ryssii ja uusien asioiden kanssa painii niin sen hauskempaa varmasti on. Jotain uutta tällä reissulla halutaankin kokea.

Jahas. Soon lähtökuulutus ja viimeiset 40 askelta suomen kamaralla. Nähdään ensi vuonna. Palailen New Yorkista. Take care.