Living the dream

Mursuviiksisiä jalkapallovalmentajia, pikaruokalounaita, cheerleadereita, jenkkifutista, kotibileitä, Blink-182:sta. Kuulostaa American Pielta, mutta kaikki em. ovat kuitenkin jokapäiväistä arkea paikallisessa yliopisto-opiskelussa. Osasta luvassa tosielämän esimerkkejä seuraavaksi.

Viimeiset pari viikkoa olivat todella hektisiä, siitä pitivät huolen uusien opiskelijoiden orientaatioviikot, joihin mahtui paljon tekemistä ja uusia naamoja. Viikot pitivät sisällään sopivan kattauksen kaikkea kulttuurista perseilyyn, tässä pieni katsaus menneeseen. Jälkikäteen todella vaikea muistaa kaikkea muistamisen arvoista, joten seuraavassa vain paloja sieltä täältä.

Ohjelman sivistyneemmästä puolesta vastasivat koulun järjestämät reissut. Ensimmäinen niistä koettiin jo kolmantena päivänä, jolloin suuntasimme porukalla Peggy's Coveen, noin tunnin päähän Halifaxista. Kyseessä on pieni kalastajakylä, jossa sijaitsee mainospuheiden mukaan yksi maailman eniten kuvatuimmista majakoista. Paikka olikin oikein viehättävä ja karut saaristomaisemat upposivat porukkaan oikein hyvin.

Toinen sivistyneempi rypistys oli risteily Halifaxin kaupungin läheisyydessä ihaillen kaupunkia, satamaa (ruma kuin perse) sekä Halifaxin ylpeyttä Point Pleasent Parkin puistoa (tuhoutunut parin vuoden takaisen hirmumyrskyn takia). Nähtävyyksillä ei siis paukutella henkseleitä, mutta kaupunkia oli tosin todella mukava nähdä mereltä käsin.

Se niistä. Sitten hupipuoli.  Iltaohjelmat olivat esimerkillisesti hoidettu, ja jokainen päivä ja ilta olivat kuin arkea ei olisikaan. Hauskimmasta iltaohjelmasta varmasti vastasi hypnotisoija Damian (yritin jopa etsiä sällin sukunimeä muutaman hetken mutta sitten tajusin, etteivät kovat jätkät tietenkään käytä muuta kuin etunimeä), joka käytännössä hypnotisoi kaikki vapaaehtoiset. Salissa oli noin tuhat ihmistä, ja kaikki oli koko ajan yleisön nähtävillä.

Kaikki saivat siis osallistua, mutta arvasin ettei se kohdallani olisi hyvä idea. Niinpä seurasin touhua sivusta ja on kyllä todettava, että Damian pisti pystyyn aikamoisen shown. Arvatenkin kyseessä oli pelkkää ihmisten nolausta strippauksineen kaikkineen, mikä ei varmasti tiukkapipoisimpia huvittanut pätkääkään, mutta itse viihdyin tunnin ajan oikein mainiosti. Lisäksi esitys eli yllättävine käänteineen sen verran, etten oikein skeptikkonakaan usko, että esityksen olisi pystynyt avustajineen ja muineen junailemaan. Varsinkin kun monet hypnotisoitavat olivat kavereideni tuttuja, joilta pystyi jälkeen päin jopa kysellä esityksestä ja he vaikuttivat täysin vilpittömiltä. Toki hypnotisointi vaatii käsittääkseni aika vastaanottavaisen mielen, minkä takia osa ihmisistä jopa "heräsi" hypnoosista lavalla ja passitettiin takaisin yleisöön. On sitä paremmatkin huijaukset paljastuneet, joten minä elän ainakin vielä tällä hetkellä siinä uskossa, että kaikki tapahtui ilman vippaskonsteja.

Illat kuluvat täällä rattoisasti myös monissa kotibileissä, jollaisen etsivä pystyy melkein päivittäin löytämään. Niissä meininki on kertaluokkaa riehakkaampaa kuin suomalaisissa opiskelijaetkoiluissa, mutta homma pysyy siitä huolimatta täällä paremmin hanskassa. Ulkona ei täällä muuten dokailla, sillä siitä rapsahtaa sakkoa isolla kädellä ja todennäköisyydellä. Niinpä porukkaa ahtautuu aina talo täyteen, Blink-182 soi (en edes vitsaile tästä) täysillä ja kuppia kumotaan antaumuksella. Ilahduttavasti monesti ei edes koeta tarpeelliseksi lähteä baariin, joten illat soljuvat mukavasti omalla hyvällä porukalla ilman sedulan hien hajua tai jatkuvia pyrkyreitä (tämä ongelma koskee tosin vain kunnon börjejä). Me likes!

Hyvästä porukasta puheenollen, oma keskeisin kaveriporukkani on täällä kuin suoraan b-luokan jenkkikomediasta. Pakko mainita tässä yhteydessä porukan kaksi ääripäätä.

Alex. 110 kg lihasta Saksasta. Harrastaa kehonrakennusta, epäonnekseen rikkoi ekana salipäivänään täällä kyynärpäänsä, mistä napsahti kuukauden reenitaukoa. So what ajattelisi moni, mutta harva mies ottaa edes avioeron sellaisella vakavuudella kuin Alex ottaa puntin. Surun murtamana mies onkin vetänyt kuppia aika antaumuksella nyt pari viikkoa (auttaa varmasti muutenkin syyslehtien tavoin karisevaan kuntoon) ja näyttänyt meikäläiselle isoja miehiä Youtubesta. Pelottavasta ulkomuodosta huolimatta mies on kuitenkin kuin nallekarhu ja varmasti yksi lempeimmistä ihmisistä, joita olen eläissäni tavannut. Ronnie Colemanin mainitseminen lisää lempeyttä vielä asteella.

Bhanu. Edellisen vastakohta, 50 kg kaikkien naisten hamuamaa rakkautta Intian ihmemaasta (hänen oma luonnehdinta itsestään ei toki olisi näin vaatimaton).  Sällin aksentti on jotain aivan käsittämätöntä parhautta ja 50 Centin sekä Simpsonien Apun yhdistämällä päästään aika lähelle sitä. Porukan huumoripaukku, joka omilla tahattomilla ja tahallisilla kohelluksillaan takaa kaikille naurut. Kanisteri ei kestä juurikaan soppaa, joten Bhanu on aina todella todella naamat. Silloin on itseluottamus rajaton ja kaverien juomat omia, ja jätkä vetääkin häikäilemättömästi napaansa kaiken minkä saa. Loppuilta vahditaankin sitten porukalla New Delhin ihmemiestä, jolta länsimaalaisten ilot (viina ja tupakka) ovat olleet tiukassa pannassa koko ikänsä. Noh, korkojen kera takaisin. 

Edellä mainittujen sällien väliin mahtuukin sitten ihmisiä laidasta laitaan parista kymmenestä eri maasta. Porukkaan ei mahdu kahta edes etäisesti samanlaista tyyppiä, mutta siitä huolimatta kaikki tulevat keskenään aivan loistavasti toimeen. Mahtava porukka. 

Siinä siis muutamia poimintoja.  Loppuviikon ohjelmassa olisi ainakin yliopiston jenkkifutismatsin (tiimin komia maskotti alla) seuraamista sekä edessä häämöttävän road tripin suunnittelua. Ja muutama muu blogimerkintäkin olisi tarkoitus saada aikaiseksi.

Halifax

Lyhyehkö lentomatka ja New Yorkin miljoonakaupunki vaihtui muutaman sadan tuhannen asukkaan Halifaxiin. Itse kaupunki on suomalaisille tuttu varmasti lähinnä vain jääkiekon eri arvokisoista, joita täällä on viime vuosina pelattu. Eihän siinä, ei täällä nimittäin nyt oikein mitään todella hätkähdyttävää olekaan, mikä kaupungin tunnettavuutta nostaisi. Mutta ei se silti vähennä kaupungin viehättävyyttä.

Kaltevia katuja, puutaloja puutalojen perään ja teiden päällä roikkuvia puhelinlinjoja. Tällaisia kaupunkeja on tähän asti nähnyt lähinnä jenkkiläisistä tv-sarjoista tai elokuvista. Oma asuntomme sijaitsee muutaman minuutin kävelymatkan päästä Halifaxin keskustasta ja kymmenisen minuuttia yliopistolta. Asunto on vanhahkon puutalon yläkerrassa, kaksi huonetta ja keittiö. Asunnon hankin jo Suomesta käsin eräältä puolalaiselta mieheltä näkemättä edes kuvia kämpästä, joten pieni jännitysmomentti oli sekä asunnon että vuokranantajan suhteen.

Hatarat etukäteistiedustelut pitivät kuitenkin paikkansa ja kummatkin paljastuivat kelpo tapauksiksi. Kämpässä seinät ja lattiat ovat vähän joka suuntaan vinoja mutta muuten siitä ei ole kyllä pahaa sanottavaa. Vuokrakin on vielä verrattain huokea joten mikäs täällä on asustellessa. Alla kuva South Streetistä, jolla oma kämppäni sijaitsee.

Hauska huomio paikallisesta asumisesta on tosiaan tämä ulkoa päin omakotitaloilta näyttävien talojen jakaminen moneksi pienemmäksi asunnoksi. Suurin osa opiskelijoista ja ihmisistä elävätkin juuri tällä tavalla, perinteisiä kerrostaloja täällä ei käytännössä ole ja nekin vähät ovat Halifaxisssa joko opiskelija-asuntoloita tai vanhainkoteja. Minua tämä miellyttää, sillä tylsien kerrostalokorttelien sijaan kaupunki on täynnä toinen toistaan nätimpiä puutaloja (vaikka ensimmäinen Halifaxin keskustasta otettu kuva saattaakin hämätä). Vastaavaa esimerkkiä en keksi Suomesta.

Erilaista täällä on kyllä muillakin osa-alueilla, joskaan mistään järisyttävästä kulttuurishokista ei voida puhua. Mutta esimerkiksi ruoka maksaa aivan järjettömästi ja veikkaanpa, että itselläni palaa noin 50% enemmän rahaa samanlaisen ruokavalion ylläpitoon kuin Suomessa. Kaikki artikkelit ovat vähintään 20-30% kalliimpia kuin Suomessa, johtuen ehkä tuotevalikoiman pienuudesta. Hintaero korostuu terveellisimmissä tuotteissa, sillä täällä ei hyllyt notku vaihtoehtoja. Noh, tilanne on mikä on joten rahaa palaa mutta palakoot. Ja kun tähän tottuu niin on hyvä palata Suomeen ja mätkiä ostoskärryt täyteen sisäfilettä. Ei maksa mitään. 

Elintarvikkeet muuten noudattelevat aika tuttuja linjoja, joskin nyrkkisääntönä voidaan pitää, että kaikki on himppusen verran epäterveellisempää. Roheiinin saantiin tuli myös mutka matkaan, sillä Ehrmannin punttirahkasta tai niiden substituuteista ei ole täällä vielä kuultukaan. Onneksi tilannetta paikkaamaan olen löytänyt ihan kelvolliset, joskaan ei tosiaan halvat, tuotteet.

(Pakko mainita, että tässä kohtaa roheiinin mainitseminen aiheutti ilmeisen suurta huvittuneisuutta oikolukijalla. Ihan kuin se ei olisi blogimerkinnän arvoinen asia. Minen ymmärrä. Ohan se nyt tärkeetä tämmönen asia. Reeniä! Roheiinia!)

Ruoan lisäksi kaikkea muutakin pientä ihmeteltävää riittää, vaikka mikään ei nyt sinänsä yllätyksenä tullutkaan. Kylmän ja kuuman hanan jääräpäisen erottelun ymmärtää lähinnä espanjalaisilta, mutta niin ne vaan on eroteltu täälläkin. Myös pussilakanoista ei ole kuultu eikä punttisalilla paunoja laskiessa voi aina mennä vielä ihan satavarmasti takuuseen paljonko sitä rautaa on tankoon tullut iskettyä. Suuruusluokka tosin on selvillä ja se on paljon. Todella paljon. Levottomia määriä rautaa.

Että näin. Tämä blogikirjoitus oli mukava lopettaa hyvään tarinaan, seuraavaksi on sitten kai taas tylsien faktojen vuoro. Ja kyllä, blogi laahaa vielä aika lailla jäljessä ja vaikka selittelyä ei tueta niin nyt on kyllä pakko vedota kiireeseen. Jos sitä viikonloppuna saisi reaaliaikaisemman seurannan aikaiseksi.

Tylsä ja virallinen osuus on toivottavasti tämän blogin osalta nyt historiaa. Seuraavassa jaksossa mursuviiksiä ja American Pie -opiskeluelämää.

New York

Tuskin on asiaa, jota ei voisi New Yorkissa tehdä. Siksi sitä kaupunkia on pakko rakastaa.

New York jaksaa hämmästyttää joka kerta. Se pitää sisällään niin mahtavan sekoituksen eri kulttuureita ja ihmisiä, että edes pintapuolisen käsityksen saaminen kolmessa päivässä on aikamoinen urakka. Aikaa siellä saisi palamaan helposti viikkoja, eikä silloinkaan todellakaan vielä tarvitsisi hirveästi miettiä miten aikansa kuluttaisi. Vaikka meillä oli mahdollisuus pysähtyä New Yorkiin vain kolmeksi päiväksi, oli se kuitenkin todella asiallinen keikka ennen Kanadaa. 

Kolmen päivän urakkaa helpotti huomattavasti hotellin sijaitseminen pelipaikoilla, suoraan Madison Square Gardenia vastapäätä, josta kävelee esim Times Squarelle noin kymmenessä minuutissa. Niinpä ensimmäinen ilta oli loogisinta aloittaa juuri sieltä, jossa tuhanten ihmisten vilinä, kerrostalon kokoiset valotaulut ja jatkuva autojen tööttäily helposti hämmentäisivät suomalaista pikkukylän poikaa. Mutta toisaalta on hauska huomata, että se mikä meille on isoa, uutta ja ihmeellistä on kuitenkin suurelle osalle täysin arkipäiväistä - joskin ilmeisen hektistä - elämää. Hieman yllättäen olen jopa itsekin tullut siihen lopputulokseen, että voisin melko helposti kuvitella itsekin nauttivani New Yorkissa asumisesta. 

Päivät kuluivat kaupunkia ristiin rastiin sukkuloidessa bussilla ja metrolla. Metrot ovat - tämä ei nyt kenellekään tule yllätyksenä mutta kerrotaan silti - ylivoimaisesti paras ja nopein tapa liikkua paikasta toiseen ja yhdessä hujauksessa löysimmekin itsemme etelä-Manhattanilta tavoillemme uskollisesti nauttimasta vaatimattomasti oluita Pier 17:sta. 

Samalta reissulta nappasimme mukaamme liput illan Broadway-musikaaliin, ja valitsimme eri vaihtoehdoista Shrekin. Jos New Yorkiin meinaa matkustaa, on tuo kliseinen juttu aina koettava - mutta voi pojat että siitä saa aina rahoilleen vastinetta. Lippuja ostaessa kannattaa muuten hieman paneutua asiaan. Samoja lippuja nimittäin kaupataan eri hintaan eri puolilla kaupunkia ja hieman vaivaa näkemällä lipun hinnasta säästää helposti vähintään 50%. Tämä niin sanottuna opiskelijavinkkinä, hillopäälliköitä ja muita asiantuntijoita tämä ei luonnollisestikaan kiinnosta.

Ja pakko sanoa, että Shrek sai kyllä allekirjoittaneen leuan loksahtamaan aika täydellisesti. Budjetti pyyhkii suomalaisilla elokuvilla lattiaa ja puvustus, lavastus, näyttelijäsuoritukset ja musiikista ohjaukseen kaikki oli niin viimeisen päälle hiottuja, ettei siinä jäänyt juurikaan parannettavaa. Pienenä teekkarina kiinnostusta herätti etenkin esityksen tekninen puoli ja rehellisyyden nimissä on todettava, etten oikeasti tiedä miten osa lavastuksesta pystyttiin niin uskomattomasti hoitamaan. Näyttelijä- ja laulusuorituksetkin olivat niin poskettoman suvereenia luokkaa, ettei kotimaasta löydy juurikaan henkilöitä, jotka voisivat edes jommalla kummalla osa-alueella kilpailla tasavertaisesti. Toki vertailu Suomeen on epäreilua (vähän sama kuin yrittäisi tosissaan verrata Kotiteollisuutta eiskateiskaan) ja eroavaisuuksille nyt on päivänselvät perustelut, mutta ei se silti ole Broadwayn aikaansaannoksilta pois. On tuo suuren maailman meininki vaan sen verran mykistävää. 

Viimeinen päivä käytettiin Central Parkin, Chinatownin, Little Italyn, Wall Streetin ja muiden etelä-Manhattanin paikkojen ihmettelyyn. Siitä reissusta ei jälkipolville jäänyt juurikaan sankaritarinoita kerrottavaksi, joten parempi siirtyä vaan suoraan lähdön hetkeen ja takaisin JFK:lle. Seuraava määränpää olikin jo Halifax.