lauantai 12. joulukuuta 2009

Jäähyväisten viikot

Tenttien jälkeen vaihto on itse kullakin ohitse, joten rivit ovat harvenneet viimeisen viikon aikana nopeasti. Osa vaihtareista lähti jo joulukuun alussa, itse lähdemme viimeisten joukossa reilun viikon päästä. Viimeiset 1,5 viikkoa onkin ollut läksiäiskemujen aikaa. Tänäänkin juhlia on kolmet, joten pitää katsoa miten sitä tulee venyttyä joka paikkaan.

Hienoja tyyppejä on kyllä tullut matkan varrella tavattua ja muutamiin tulee varmasti pidettyä yhteyttä jatkossakin. Parin saksalaisen (ensimmäisessä kuvassa muutama heistä) kanssa on jo alustavasti  lyöty lukkoon esimerkiksi ensi syksyn Oktoberfestit, jonne mahdollisuuksien mukaan ilman muuta tulee lähdettyä. Punttitoverini Alex vielä vihjaisi hienovaraisesti, että pohkeille kannattaa antaa runtua ennen festejä. Tulitikuilla ei nimittäin kerätä rispektiä kun jalassa on aidot baijerilaiset polven alapuolelle loppuvat pöksyt. 

Vaihtariporukassa hengaamalla pääsee elämisen alkuun, mutta jos vaihtoajasta haluaa oikeasti jotain irti, niin suosittelen lämpimästi tutustumista paikallisiin. Onhan se bilettäminen ja eri kansallisuuksiin tutustuminen ihan lystiä, mutta ylivoimaisesti suurimmat kiksit täällä olen kyllä saanut muista tuttavuuksista.  Suurimman osan vapaa-ajastani olenkin viettänyt BJJ-reeniporukan ja erään bermudalaisen sällin kanssa. Ja mistäköhän tämän em. tyyppien kehumisen alottaisi. Kokeillaan vaikka reenikavereita.


Jokaisesta reenikaverista olisi totta vie aineksia uudeksi parhaaksi kaveriksi, etenkin tuosta valmentajastani. Tämä miesten välinen tunne on onneksi molemminpuoleinen, ja eniten vapaa-aikaa onkin tullut vietettyä 38-vuotiaan Nathanin kanssa. Omien reenien ohella olemme käyneet kahdestaan muun muassa reenailemassa hieman lisää, pyörineet Halifaxin ghetoissa ja istuneet iltoja Booster Juicen roheiinipirtelöiden parissa. Nuo pirtelöt ovat muuten parhautta, sama ketju Suomeen kiitos. Nathan järjesti vielä meikäläiselle reeniporukan kesken eilen pienimuotoiset läksiäisjuhlat, jotka olivat oikein todella onnistuneet.   

Luojan kiitos reenit ovat tänään vasta neljältä, sillä tätä kohmeloa on saanut hätistellä koko päivän aika urakalla. Kuva-aineiston kahlaaminen valaisee kyllä olotilan syntymisen syitä. Ihan tappiin asti ei tullut vedettyä, mutta en toisaalta haluaisikaan lähteä Nathanin kanssa kilpasille. Sen verran oli tekemisen meininkiä, että olisi voinut jäädä toiseksi. 

Reeniporukan lisäksi toinen mainitsemisen arvoinen tuttavuus on Chris Tucker (kyllä, nimi on tasan sama kuin sillä Hollywood-starballa mutta niin on myös asenne). Vapaa-ajallaan mies on mm. malli, kuinkas muutenkaan.

Tämäkin jätkä huitelee iältään jo melkein neljissä kymmenissä, mikä oli aluksi itselle todella vaikea uskoa. Jutut ovat parikymppisen tasoa, joten mailit mittarissa ei näy ainakaan sillä saralla. Arki-illat onkin mennyt leppoisasti Chrisin poikamiesboksissa järmäten ja tehden tasan samoja juttuja, kuin mitä hyvien Börjien kanssa nyt yleensä tehdään. Lisäksi Chrisin kautta on tullut tutustuttua vieläkin villeimpiin tyyppeihin, ja yksi perjantai meni mm. muutaman sunnimuslimin kanssa juoden viskiä ja kuunnellen NWA:ta. Eipä olisi koto-Suomessa arvannut mitä täällä odottaa.


Tarinan opetus? Ottakaa vaihdosta kaikki irti, itselle nämä reilut kolme kuukautta ovat tarjonneet isoimmat kiksit vaihtariporukan ulkopuolella koetuista jutuista. Vaihtareiden kanssa ei pääse kuitenkaan samalla tavalla integroitumaan paikalliseen elämisen meininkiin. Suurin ikävä mulla tuleekin juuri näitä kanadalaisia kavereita ja tuota bermudan vahvistusta. 

perjantai 4. joulukuuta 2009

Itsensä tutkiskelu kannattaa

Kaikkea pitää kokeilla, myös kanadalaista terveydenhuoltoa. Kävipä nimittäin niin, että viime tiistainen kirjallisuuden luento keskeytyi karmaisevalla tavalla. Aktiivisen käteen nojailun tuoksinnassa huomasin oikeassa korvassani oikein mojovan turvotuksen, joka johtui noin peukalon pään kokoisesta veripussista. Pikainen poistuminen ja tilanteen tarkistus koulun saniteettitiloissa antoi asialle viimeisen varmistuksen. Kyllä, siinähän sitä olisi oikein mainio kaalikorvan alku!

Kovat jäärät kantaisivat moisia kukkiksia ylpeydellä, mutta tämähän ei luonnollisestikaan minua koske. Niinpä seuraava osoite oli lähimmäinen lääkäriasema. Ensimmäinen naislääkäri oli aivan pihalla koko korvan suhteen, joten paikalle kutsuttiin asioista paremmin perillä ollut mieslääkäri. Itse operaatiohan sinänsä ei ole monimutkainen ja jotkut tekevät sen jopa kotona itse, mutta naislääkärin ilme oli sen verran hölmistynyt kun kerroin mitä pitää tehdä, että parempi oli pyytää seuraava asiantuntija sisään.


Neula sisään, veri ulos. Jäädytystä tarjottiin, mutta lekurin ilmeestä päätellen myöntävä vastaus olisi johtanut aika rapeaan kuittailuun, joten päätin kärsiä operaation nahoissani kuin TosiMies. Tyylikäs aku ankka -side päähän vuorokaudeksi ja menoksi. Kuvaa ottaessa vielä nauratti, mutta viimeisen 12 tunnin aikana alkoi päätä kirjaimellisti kiristää aika huolella.

Viikko reenitaukoa ja korvasuojat menivät sitä myöten tilaukseen. Tulee jatkossa halvemmaksi. 

torstai 19. marraskuuta 2009

Welcome to my crib

Niin se aika rientää. Tämän viikon jälkeen luentoja on jäljellä ällistyttävät yksi (1) viikko. Sitä seuraa kahden viikon ja kolmen hikisen tentin koerupeama, jonka jälkeen päiväni Halifaxissa alkavat olla luetut. 21 joulukuuta astelen todennäköisesti elämäni viimeiset askeleeni täällä Nova Scotian ylpeydessä, joten nyt on hyvä hetki kertailla missä ja miten sitä on tullut asuttua.


Edellinen oli aasinsilta. Se ei todellakaan ole se nerokkain mahdollinen, mutta tätä kutsutaan alan piireissä luomisen tuskaksi. Ja voi veljet, se jos mikä on tullut tutuksi kirjallisuuden kurssilla. Siitä tentistä muuten tempaisin B-:n, joka on Suomen asteikolla kolmonen. Oli Shakespeare ja John Donne hallussa.

No mutta asiaan. Tässä siis katsaus Halifaxin kulmilta. Aloitetaan satamasta, joka on maailman toiseksi suurin luonnontilainen satama (no additional dredging needed). Lämpimään aikaan satamasta löytää paljn ihmisiä ja hienoa tunnelmaa, näin talven kynnyksellä meininki on kuitenkin jo vähän hiipumaan päin. Lämpimästä tuli muuten mieleen, että täällä päästään vielä aika ajoin reilusti yli kymmenen asteen, joka etenkin aurinkoisella kelillä on todella jees.

Kivenheiton päästä satamasta on Halifaxin vanha linnoitus, joka sijainniltaan on aivan kaupungin ytimessä. Ison kukkulan päällä oleva linnoitus rakennettiin aikanaan, yllätys yllätys, suojelemaan kaupunkia. Ennen kukkulan päälle nousemista törmää kuitenkin kaupungin ylpeyteen, vanhaan kellotorniin, joka on ehkä tunnetuin Halifaxin maamerkki. 

Kukkulan päältä avautuvat näkymät joka puolelle kaupunkia. Tässä mm. edellinen kellotorni toisesta vinkkelistä. Samaan kuvaan on mahtunut myös Halifax Metro Center, jossa parin vuoden takaiset jääkiekon MM-kisat pääasiassa pelattiin. Satuimme myös näkemään linnoituksen portin vahdinvaihdon kuin tilauksesta.

Huomaa alla olevan kaverin mursuviikset. Badass! 

Toiseen suuntaan avautuu kaupungin pohjoispuoli, joka on kaupungin levottomampaa puolta. Ja siellä tallustellessa en kyllä yhtään ihmettele kaupunginosassa asuvien reenikavereiden juttuja. Vaikka Halifax suhteellisen turvalliselta tuntuukin, niin varoitukset kannattaa silti ottaa tosissaan. Pimeällä olkansa yli kurkkimista kannattaa tehdä enemmän kuin Helsingissä. Tuleville vaihtareille tiedoksi, että asunto kannattaa siis mieluummin hankkia kaupungin eteläpuolelta.

Kukkulan eteläpuolella sijaitsee Halifaxin sydän, Spring Garden Road. Katua voidaan pitää kaupungin pääkatuna, ja sen varrella sijaitsee kaikki vähänkin järkevä tekeminen shoppailusta elokuviin. Katu näyttää ja tuntuu todella pieneltä ja sitä se kiistämättä onkin. Mutta se on varmasti osasyy miksi se on tunnelmaltaan muutaman ylisanan arvoinen. Etenkin näin joulunalusaikaan katu pääsee oikeuksiinsa.

Kyseiseltä kadulta on alle kilometrin matka kämpille, joten asun käytännössä ihan keskustassa. Matkaa koulullekin on vain noin 1,5 kilometriä, joten sijainnin puolesta suosittelen kyllä South Streetin keskustan puolen kämppiä tulevillekin vaihtareille. Allekirjoittaneelta saa pyytäessä nykyisen vuokraisännän osoitetiedot, häneltä löytyy yleensä kämppä jos on tarpeeksi ajoissa liikenteessä.


Ja tästä päästiinkin sitten omaan luukkuuni. Kaksion puutalon yläkerrasta sai 800 dollarilla, mikä vastaa nykykurssilla noin 500 euroa. Ei lainkaan paha siis. Etenkin kun kampuksen tarjoamat asunnot ovat kalliimpia ja niissä joutuu oman huoneensakin jakamaan toisen opiskelijan kanssa. Alla olo-/makuuhuone, vaatehuoneena toimiva toinen huone sekä kotimme sydän, keittiö.

Puitteet ovat oikein mahtavat ja jos oikein mielikuvitusta käyttää, niin olohuoneen ikkunastakin avutuu mainiot näkymät merelle. Kyllä kelpaa tällaisina aurinkoisina aamuina.

Tämä kaunis kokonaisuus pidetään tietysti viimeisen päälle siistinä. Tästä pitää huolen vuokraisännän ystävällisesti lahjoittama imuri, joka ansaitsisi melkein oman blogikirjoituksensa, se kun on nimittäin todellinen insinöörityön taidonnäyte. Tämä punainen noin 20kg painava kapistus tottelee nimeä Dirt Devil. 

Pikainen googlaus paljasti, että tällainen firma on edelleenkin olemassa, mutta tämä malli lienee vähintään 80-luvulta. Niinä kultaisina vuosina ko. firman tuotekehityksen lähtökohtana on ollut mitä ilmeisimmin luoda maailman kovaäänisin imuri ja siinä on totta vie onnistuttu. Olen elämässäni törmännyt jopa pariin suht järeään teollisuusimuriin, joiden tuottamat desibelit suorastaan hellivät korvia tähän verrattuna. Dirt Devilin ääni on oikeasti niin järjetön, että imuroin sillä korvatulpat päässä. Ja se on muuten vähän helkkaristi mölyä, vertailun vuoksi sanottakoon etten edes Kovien Hommien vikalla keikalla pitänyt korvatulppia. Ja niistä desibeleistä tuli jo sentään sanomista.


Onneksi imuteho kuitenkin korreloi suoraan melun kanssa, ja imuri syö metrin säteeltä kaiken, jonka paino on alle viisi kiloa. Niinpä etenkin eteistä imuroidessa kengät on tullut siirrettyä tunnollisesti muualle, virheistä on syytä oppia ensimmäisellä kerralla.


Seuraavassa päivityksessä hieman lisää maisemia mm. yliopiston kulmilta ja Halifaxin eteläkärjen Point Pleasant Parkista. Sitten onkin näkemisen arvoiset kohteet saatettu kuviksi. Koulu ja muiden kiireiden takia blogin päivitystahti on hieman hiipunut, mutta yritetään jatkossa vähän kiriä.

maanantai 2. marraskuuta 2009

Sporttivartti

Ennen tänne lähtöä tuli kovaan ääneen mainostettua, että reenaaminen on yksi asia, jonka täällä otan tosissani. Aikaisemminkin on toki tullut reenattua yhtä sun toista keskimäärin se 7 kertaa viikossa, mutta intensiteetti ja tekeminen on ollut välillä vähän mitä sattuu. Vaan eipä enää, nyt nimittäin kulkee.

Koskaan elämässäni en ole nauttinut näin hyvistä reenimahdollisuuksista. Ensimmäiseksi pitää mainita yliopiston opiskelijoille ilmaiseksi tarjoama Tower-liikuntakeskus, joka on aivan levottoman kokoinen kompleksi. Tarjolla on parin kuntosalin lisäksi mm. kentät squashille, koripallolle, amerikkalaiselle jalkapallolle, jääkiekolle, lentopallolle ja futikselle. Myös ryhmäliikuntatunteja (spinning, pump) järjestetään niitä halajaville. Lisäksi jalkapallokenttää ympäröi 400m juoksurata ja joitain kamppailulajireenejäkin järjestetään, joten jokaiselle urheilusta pitävälle löytyy varmasti tekemistä. Kampuksen ilmakuvassa Tower-kompleksiin kuuluvat rakennukset kuvan oikeassa reunassa.

Itse olen Towerin tarjonnassa tyytynyt ns. rautapuoleen, ja puntilla tulee pääsääntöisesti käytyä kolme kertaa viikossa. Tosin välillä aikaa kuluu tatamilla sen verran, että puntti on jäänyt kahteen kertaan viikossa. Tästä en tosin ota mitään ressiä, sillä neljät brassireenit viikossa pitävät huolen siitä, etten tästä enää tämän testommaksi kasva vaikka miten iskisin paunoja tankoon. Mutta on toki ollut mukava huomata, että raudat ovat siellä puntilla ihan toista kuin mitä vaikkapa puoli vuotta sitten. Ilmeisesti tässä tulee tehtyä ainakin jotain oikein. 


Eniten aikaa viikossa kuluu kuitenkin brassijujutsun parissa. Lajista tietämättömille perusteet tästä. Eri seuroja Halifaxista löytyi pikaisen googlailun perusteella viitisen kappaletta, joista kokeilin syyskuun alussa yhtä. Palooka's Boxing Club on jo nimensäkin puolesta pääosin  nyrkkeilyseura, mutta tarjolla on myös MMA- ja brassireenejä. En kyllä tajua miksi, sillä ne tunnit olivat aivan tajutonta kuraa. 

Epäilykseni heräsivät jo siinä vaiheessa, kun porukka alkoi tuntia varten kaivamaan nyrkkeilykehän alta kahta risaista kumimaista 2 x 6 m mattoa, joiden päällä oli tarkoitus sitten pyöriä. Maton huonoja puolia korostaakseen lattialle ei oltu rakennusvaiheessa tietenkään näytetty vatupassia ja alustan vinous häiritsi touhua ihan tosissaan. Hyvät lähtökohdat saivat jatkoa,  kun fyysiseltä hapitukseltaan kerrostaloa muistuttava (oli kyllä niin järjettömän kokoinen jätkä, että näky hiipii uniini vieläkin) valmentaja päätti saapua vetämään reenejä - 20 minuuttia myöhässä, tietenkin. Tekniikka oli vähintäänkin tuntematon käsite, kun tämä Halifaxin Vuoden Ojentaja näytti mm. yhden käden giljotiinia guardista. Lajia tuntevat ymmärtävät, että tuo ei ilman voimaa onnistu. Mutta ei se mitään, voimaa nimittäin piisasi ja napsunutta niskaa kotimatkalla pyöritellessäni päätin, että sai tuo pelleily jäädä yhteen kertaan. Nyrkkeilysalina tosin varmasti ihan ok, ainakin tilat olivat erinomaiset.

Onneksi täällä on kuitenkin vaihtoehtoja, ja seuraava seura osottautuikin todelliseksi lottovoitoksi.  Paikka sijaitsee noin 20 minuutin bussimatkan päässä Halifaxin keskustasta, eli toisin sanoen ihan skutsissa. Se ei kuitenkaan menoa haittaa, päinvastoin. Paikka nimittäin on kaikessa vastakohta edelliselle: järjettömän mukavaa porukkaa, loistavat reenitilat brassille, rento ilmapiiri ja hyvät valmentajat. Vastaanottokin oli todella asiallinen, ja kaikesta huokuu sellainen kunnon kaverimeininki. Ja vaikka laji ei hirveästi muodollisuuksia sisälläkkään niin täällä etikettiä on karsittu äärimmäisyyksiin. Rokki soi ja porukka löhöilee tatamien reunoilla olevilla sohvilla, täydellistä.

 

Reenejä on neljästi viikossa, joista maanantai on lukkopainia ja loput brassia. Taso on verrattain kova, mutta hyvä niin. Kehitystä pitäisi ainakin tulla ja syytä onkin, sillä muuten koto-Suomessa odottaa 178 cm kotoista kimuraa. Alla vielä meikämandoliino ja eräs valmentajani tämän päivän reeneissä. Ja kyllä, Mark pisti meikän taputtamaan.

Puntin ja brassin lisäksi olen koittanut kehittää myös tuota juoksukuntoa. Cooperin testin tavoitteeksi olen asettanut aikapäiviä sitten 3500 m, mutta se on ollut viime vuosina lähinnä toiveunta. Matkaa tuohon tulokseen on vielä se pari sataa metriä, eikä valmista tule vielä vähään aikaan, mutta oikealla tiellä ollaan. Harmi vaan, että motivaatiota saa etsiä urakalla, sillä vihaan juoksemista. Onneksi Towerin juoksumatot eivät tunne armoa.

Ja niin. Vaikka ikää on mittarissa jo kunnioitettavat 24 vuotta ja yksi päivä, niin siitä huolimatta tuntuu, että palaudun reeneistä paremmin kuin koskaan. Tosin ruokavalio yms. on varmasti paremmassa kuosissa kuin aikoihin, joten en yhtään ihmettele. Tankissa tuntuu riittävän kaasua ja painireeneissäkin nautin lempinimestä "cardio machine". Se on paljon mieheltä, jolle vielä kesällä viiden minuutin erässä oli yksi minuutti liikaa.


Pakko vielä mainita tämän kaiken Rocky-meiningin jälkeen, että oli ihan suhteellisen mielenkiintoista tulla pari tuntia sitten himaan ja huomata, että puolalaiselle vuokraisännälle on lämpökeskusremontin aikana ilmeisesti sattunut pieni kämmi ja suihkusta tulee pelkästään jääkylmää vettä. Ja jokainen voi arvata viitsiikö suihkun skipata kahden tunnin painireenien jälkeen. Niin, eihän sitä oikein viitsi. Onneksi päättäväisyydellä pääsee pitkälle. 

Tällaista tällä kertaa. Palaillaan.

maanantai 26. lokakuuta 2009

Tim Hortons

Hienot brandit sykähdyttävät aina. Siksi tämä teksti keskittyy Tim Hortonsin kehumiseen. Opimme näin kaikki ainakin jotain kanadalaisuudesta.

Suomalaiset ovat ylpeitä Nokian puhelimista ja Jari Kurrista. Eli kännyköistä, joita luullaan japanilaisiksi ja jääkiekkoilijasta, jota ei tunneta Suomen tai Kanadan ulkopuolella. Noh mutta ei sen väliä. Osataan nimittäin täälläkin olla ylpeitä asioista, jotka ovat toisella puolen maailmaa tuntemattomia.  Tarkoitan tässä tietenkin Tim Hortonsia, kanadalaista kahvila-/pikaruokaketjua.

Mitä tulee yrityksiin, niin nämä jokaisessa kadunkulmassa seisovat ravintolat ovat Canadian Tiren lisäksi yksi kanadalaisten suurimmista ylpeyden aiheista. Tim Hortons pyörittää vuositasolla reilua kahden miljardin liikevaihtoa ja hallitsee suvereenisti Kanadan pikaruokamarkkinoita. Erityisen tunnettu Tim Hortons on kahvista ja leivonnaisistaan, mutta kiilaa lyödään esim. mäkkärin rattaisiin patongeilla ja muilla kulinaristisilla herkuilla. Yritys hallitsee Kanadan kahvimarkkinoista kevyttä 70% siivua ja kaupungilla pyörivien ihmisten kädestä löytyvä Tim Hortonsin kahvimuki onkin ylivoimaisesti näkyvin osa kanadalaista identiteettiä.

Ja katsokaa nyt sitä, jumantsuigula! Onhan se nyt todella tyylikäs kahvimuki! Ja mikä parasta, firma on timangia myös taloudellisten tunnuslukujen valossa. Vaikka kasvutavoitteista viime vuonna jäätiinkin (meikähän kuulostaa ihan siltä, että olisin töissä täällä), oli tulos yleisesti ottaen hyvä. Yli kahden miljardin liikevaihdosta viivan alle jäi noin 300 miljoonan nettotulos, ja myös suhteelliset tunnusluvut ovat varsin makiat. Sijoitetun pääoman tuotto huitelee siellä 30% hujakoilla, joten kyllä kelpaa! Siellä on varmaan ihan helkkarin kivaa olla töissäkin. Ja kaikille pikkuisille kotiekonomeille tiedoksi, että ei nyt jakseta itkeä ROI:hin mahdollisesti liittyvistä huonoista puolista, jotka kyseenalaistavat sen käytön. EVAa en tätä blogia varten sentään viitsinyt laskea, jätin sen teille. Tilinpäätös ja vuosikertomus tässä. Mukavan yleiskäsityksen saa tilinpäätöksen sivulta 43. Olkaa hyvät, saa suorittaa. Kertokaa, jos löytyi jotain katastrofaalista. Ei voi löytyä, koska toimitusjohtajakin on kunnon isäntä.

Menin sitten tässä fanituksen huumassa lukemaan tosiaan tuota tilinpäätöstäkin, ja minä en edes juo kahvia. Pikkasen on kanisteri sekaisin. Mutta niin sietää ollakin. Tim Hortonsia tulee ikävä, sitten kun Kanada jää taakse. Suosittelen muuten klikkaamaan tuota linkkiä, sillä jopa Tim Hortonsin mainokset rokkaavat. Isosti. Piste.

lauantai 17. lokakuuta 2009

Roadtrip

Täällä Toronto ja Pearson international airport. Paljon on tapahtunut viimeisten 10 päivän ja 2500 kilometrin aikana, tämä on pikakatsaus onnistuneeseen roadtripiin. 

Kanadalaisten kiitospäivä lyhensi edellisen kouluviikon kolmipäiväiseksi, joten koin loogiseksi skipata loputkin koulupäivät ja suunnata kymmenen päivän roadtripille kohti länttä. Aikaisemmilla roadtripeillä olen tottunut hienojen herrasmiesten sivistyneeseen seuraan mutta koska miespuoliset vaihtarikaverit täällä osottautuivat tunnollisiksi koululaisiksi jouduin kaivamaan kaapista plan B:n. Kaihoisat muistot myskin tuoksusta ja lämpimän kaljan mausta oli tällä kertaa sysättävä syrjään, sillä matkaseurakseni valikoitui kolme naista. Tiedän, lähtökohdiltaan tällä ollaan korkealla Vuoden arviointivirhe -skaboissa.  


Matkan tarkoituksena oli siis ajaa Halifaxista Torontoon ja käydä siinä välissä Quebecissä, Montrealissa ja Ottawassa. Yhdensuuntainen autovuokraus osottautui kuitenkin oletettua hankalammaksi, ja lopulta kaikista maailman autoista tähän hommaan saatiin väännettyä kolmiovinen Hyundai Accent. Koko kesä tuli katsottua kämppiksen kanssa Top Gearia, joten ehkä tämä oli ihan hyvä pudotus maanpinnalle. Onneksi kuskin henkselit olivat kuitenkin yhä mallia Jeremy Clarkson. Ajotaidot ei.

Kartanluvussa en ymmärrettävistä syistä luottanut enää muihin kuin miehisiin ratkaisuihin, joten navigaatiovastuun otti hyvä ystäväni N71. Luuri selvisikin matkasta moitteetta ja tarjosi ensimmäiset rohkaisevat reissusanat heti 30 km Halifaxin keskustasta.  

“Aja 800 kilometria ja käänny vasemmalle.” GPS:n monotoniset sävelet saivat New Brunswickin osavaltion erämaan kuulostamaan eittämättä aivan helvetin hienolta paikalta. Tuota Jumalan hylkäämää korpea tulikin sitten taottua ensimmäiset 1000+ kilometria ennen Quebeciä, koko ajan samaa moottoritietä pitkin. Nautintoa pitkittääksemme jaoimme tuon ajourakan kahdelle päivälle (Mainitsinko muuten, että olin ainoa kuski? Ai en.) ja yövyimme Frederictonin pikkukaupungissa noin 500km Halifaxista pohjoiseen. Ja siellä porukka kyllä piti New Brunswickin kämäsestä ensivaikutelmasta kiinni kynsin ja hampain ja sain keskustassa todistaa ihan pikkasen epätodellista tapahtumaketjua.


Kahden nuoren sällin (kutsutaan heitä vaikka nimillä Jim ja Andrew, tarinaan tulee lisää särmää) auto ajaa asiakkaita odottavan taksikuskin (kutsun häntä tästä eteen päin vaikka Diegoksi) viereen, vittuilevat autosta käsin ja kaasuttavat karkuun. Jimin ja Andrewn epäonneksi Diegolla oli kuitenkin ilmeisen huono päivä ja kanisteri räjähti vittuilun jälkeen välittömästi. Diego tempaisee oman tilataksinsa käyntiin ja kaasuttaa Jimin 80-luvun Chevyn perään ja kuin tilauksesta manaa punaiset valot risteykseen pysäyttäen poikien matkan. Diego näki tilaisuutensa tulleen, nousee autostaan ja kävelee vihreää pelastavaa valoa odottavien jätkien viereen. Ovi apukuskin puolelle on lukossa, joten Diego tempoo nyrkillä auton ikkunaan kunnon pubiheijaria (ihmettelen vieläkin, että miten se ikkuna ei mennyt rikki). Jimin ja Andrewn paniikkihuudot raikuvat ja jätkät kaasuttavat punaisia päin karkuun. Diego ei tästä lannistu, vaan hyppää omaan taksiinsa, lähtee perään ja unohtaa työnteon hetkeksi. Tarkoituksena Diegolla oli mitä ilmeisimmin iskeä nahkalapasta muuhunkin kuin ikkunaan.


Autojen kaasuttaessa horisonttiin jäimme monttu auki ihmettelemään tapahtunutta. Muut ihmiset kadulla eivät juurikaan noteerannut tätä välikohtausta, joten päättelimme että moinen kerava-meininki on Frederictonissa arkipäivää. Seuraavaan aamuun herätessä ei harmittanutkaan ollenkaan, että seuraava määränpää olisi sivistynyt Quebec. Tosin New Brunswickin pienen pieneksi puolustukseksi on sanottava, että todistin matkan aikana todella komeaa ruskaa. Vastaavaan törmää vasta kai Suomen lapissa. Muuten maisemissa ei ollut kehumista ja mieliin jäivät lähinnä keskellä erämaata seisoneet ränsistyneet huoltoasemakompleksit.


Quebeciin saavuttaessa kielen lisäksi ajotavat muuttuivat ranskalaisiksi, ja liikennekäyttäytyminen olikin sitten aina Torontoon saakka aikamoista koheltamista. Noh, onneksi kaikkeen sopeutuu. Quebecistä jäi muuten kyllä hyvät muistot. Vanha kaupunki on erittäin kaunis ja voisin kuvitella että varsinkin joulun aikaan sen on oltava yksi parhaista lomakohteista. Vanhoja rakennuksia ja kiireetöntä tunnelmaa, täydellinen rentoutuminen pitkän ajoreissun jälkeen. Quebecin keskustan ulkopuolelle suunnatessa meininki muuttuu tosin täysin, ja siellä odottavat ränsistyneet lähiöt ja kuppaiset tehtaat. Tosin oli siellä sitten vierailemisen arvoinen vesiputouskin, jolla on korkeutta (vaan ei toki leveyttä) Niagaran vastineita enemmän.


Ranska kieli on Quebecissä (niin kaupungissa kuin osavaltiossa) selvässä ykkösasemassa, eikä varsinkaan Montrealin ulkopuolella pelkällä englannilla tahdo pärjätä, jos keskustelussa haluaa pitää jonkun tolkun. Montrealissa englannilla tosin pärjää hyvin, ja sinne matkamme vei Quebecin jälkeen seuraavaksi.


Montrealia mainostetaan tuulisena kaupunkina ja voin kertoa, että sitä se totta totisesti on. Joka paikassa tuulee ja kipakkaan viiden asteen lämpötilaan yhdistettynä meininki oli aika hyisevää. Kaupunki itsessään on suurkaupungiksi yllättävän pienen oloinen ja liikenne yms. sujuvat erinomaisesti, ydinkeskustasta kaupungista ulos vieville moottoriteille pääsee hujauksessa jopa ruuhka-aikaan. Nähtävyyksiä ja tekemistäkin Montrealissa löytyy yllin kyllin. Meidän matkamme vei Chinatownin, vanhan kaupungin, ydinkeskustan pilvenpiirtäjien ja sataman kautta aina toiselle puolen jokea ihmettelemään kaupunkia ja biosphere-häkkyrää. Kävimme myös todistamassa Montrealin kesäolympialaisten tapahtuma-areenaa, jossa Lasse Virén voitti kaksi kultaa.


Kaikista matkakohteistamme pidin kuitenkin vähiten jostain syystä juuri Montrealista. Matkakumppaneihini se kuitenkin putosi kympillä ja sai ylistäviä arvioita. He ovat väärässä.


Äärilaidasta toiseen, joten matka jatkui kohti pientä Ottawaa, Kanadan pääkaupunkia. Idyllinen Ottawa onkin yksi kauneimmista kaupungeista, jossa olen koskaan käynyt. Vaikka ensivaikutelma oli kuin suoraan Washingtonista (osittain vastaavanlaisten rakennusrajoitusten takia, pilvenpiirtäjien rakentaminen on kielletty) niin onnekseni se osottautui täysin vääräksi. Pilvenpiirtäjät puuttuvat ja keskusta-alue keskittyy pelkästään parlamenttitalon ympärille. Maisemat joen eri puolilta ovatkin todella upeat ja ihmetyksekseni kaupunki oli viimesen päälle siisti. Kerjäläisiä, roskia tai rupuisia taloja ei näkynyt missään. Kävimme myös kierroksella itse parlamenttitalossa, jossa saimme hyvän katsauksen tärkeään osaan maan historiasta.

Viimeinen kohde, Toronto, oli oman odotuslistani kärkipäässä. Luvassa oli jenkkifutista, Hockey Hall of Famea, Niagaran lätäköitä, CN Towerin maisemia ja shoppailua, tuota heteromiesten ykkösajanvietettä. Lätkäpelit tosiaan väistelivät meitä koko matkan ajan tehokkaasti, joten änäripeli on vielä kokematta. Hyväksi korvikkeeksi valitsimme kuitenkin CFL:n (Canadian Football League) pelin, jossa Toronto Argonauts oli pakkovoiton edessä Edmonton Eskimosia vastaan. Pelissä oli ei enempää eikä vähempää kuin playoff-paikka.

Ja turpaanhan siellä tuli. Vaikka pelistä en tajua kuin perusteet niin jopa minä ymmärsin, että koko homma menee Torontolla aivan reisille. Playoff-paikka lipui näin sivu suun, eivätkä torontolaiset näytä saavan osaansa urheilumenestyksestä edes jenkkifutiksesta. Toskalan Veskuhan kun pitää imuroinneillaan huolen paikallisen lätkäjoukkueen kurimuksesta. Onneksi näissä tapahtumissa urheilu on kuitenkin vain se kirsikka kakun päällä ja tapahtuma on yhtä karnevaalia alusta loppuun. Tunnelman takia tuonne peliin tulikin lähdettyä.


Samana päivänä tuli tsekattua myös CN Tower ja Hockey Hall of Fame. CN Tower on Ontario-järven rannalla sijaitseva näköalatorni, jossa höveleiltä turisteilta otetaan rahat pois maisemien verukkeella. Höveli olin toki itsekin, mutta auringossa kylpevän aamuisen Toronton ihastelu parin sadan metrin korkeudesta oli toki tavallista mieleenpainuvampi startti aamulle. Päivää jatkoimme Hockey Hall of Famella, jossa suomalainen lätkäfani keksii tekemistä tunneiksi. Ja tuo paikka tuskin esittelyjä kaivannee.


Niagaran putoukset ovat ajomatkan päässä Torontosta, joten luonnollisesti käväisimme myös siellä. Kaiken maailman vene- ja helikopteriretket skippasimme suosiolla, ja nautimme hyisistä maisemista muutaman hetken ennen kuin suuntasimme ostoksille.

Hameväki oli kieltämättä tehnyt hyvää kartoitustyötä ostosparatiisien suhteen. Käväisimme kolmessa eri outletissa, joissa merkkitavaraa myydään yleisesti 40-80% alennuksilla. Varsinkin viimeinen, Mississaugassa sijaitseva shoppailukompleksi on ylivoimaisesti isoin koskaan näkemäni kauppojen keskittymä. Kauppoja on satoja, ja neliöitä per kauppa piisaa satoja ja taas satoja. Liikkeet ovat itse asiassa niin järjettömän kokoisia, että koko ostoskompleksi on karttaankin merkitty omaksi kyläkseen. Liikkeitä on kortteleittain ja kaupasta toiseen ei todellakaan liikuta ilman autoa. Omalla kohdallanikin poltettujen taalojen määrä ei valitettavasti ole todellakaan lähellä nollaa, joten jos sitä ottaisi seuraavat viikot vähän iisimmin.


Semmonen reissu. Kohta lentokoneeseen ja Halifaxiin. Ensi viikolla odottaakin pari tenttiä ja reenailujenkin kanssa olisi nyt ryhdistyttävä. Luvassa on siis paluu “arkeen”. Eli lisää ressitöntä elämää. Suits you, sir.