Sporttivartti

Ennen tänne lähtöä tuli kovaan ääneen mainostettua, että reenaaminen on yksi asia, jonka täällä otan tosissani. Aikaisemminkin on toki tullut reenattua yhtä sun toista keskimäärin se 7 kertaa viikossa, mutta intensiteetti ja tekeminen on ollut välillä vähän mitä sattuu. Vaan eipä enää, nyt nimittäin kulkee.

Koskaan elämässäni en ole nauttinut näin hyvistä reenimahdollisuuksista. Ensimmäiseksi pitää mainita yliopiston opiskelijoille ilmaiseksi tarjoama Tower-liikuntakeskus, joka on aivan levottoman kokoinen kompleksi. Tarjolla on parin kuntosalin lisäksi mm. kentät squashille, koripallolle, amerikkalaiselle jalkapallolle, jääkiekolle, lentopallolle ja futikselle. Myös ryhmäliikuntatunteja (spinning, pump) järjestetään niitä halajaville. Lisäksi jalkapallokenttää ympäröi 400m juoksurata ja joitain kamppailulajireenejäkin järjestetään, joten jokaiselle urheilusta pitävälle löytyy varmasti tekemistä. Kampuksen ilmakuvassa Tower-kompleksiin kuuluvat rakennukset kuvan oikeassa reunassa.

Itse olen Towerin tarjonnassa tyytynyt ns. rautapuoleen, ja puntilla tulee pääsääntöisesti käytyä kolme kertaa viikossa. Tosin välillä aikaa kuluu tatamilla sen verran, että puntti on jäänyt kahteen kertaan viikossa. Tästä en tosin ota mitään ressiä, sillä neljät brassireenit viikossa pitävät huolen siitä, etten tästä enää tämän testommaksi kasva vaikka miten iskisin paunoja tankoon. Mutta on toki ollut mukava huomata, että raudat ovat siellä puntilla ihan toista kuin mitä vaikkapa puoli vuotta sitten. Ilmeisesti tässä tulee tehtyä ainakin jotain oikein. 

Eniten aikaa viikossa kuluu kuitenkin brassijujutsun parissa. Lajista tietämättömille perusteet tästä. Eri seuroja Halifaxista löytyi pikaisen googlailun perusteella viitisen kappaletta, joista kokeilin syyskuun alussa yhtä. Palooka's Boxing Club on jo nimensäkin puolesta pääosin  nyrkkeilyseura, mutta tarjolla on myös MMA- ja brassireenejä. En kyllä tajua miksi, sillä ne tunnit olivat aivan tajutonta kuraa. 

Epäilykseni heräsivät jo siinä vaiheessa, kun porukka alkoi tuntia varten kaivamaan nyrkkeilykehän alta kahta risaista kumimaista 2 x 6 m mattoa, joiden päällä oli tarkoitus sitten pyöriä. Maton huonoja puolia korostaakseen lattialle ei oltu rakennusvaiheessa tietenkään näytetty vatupassia ja alustan vinous häiritsi touhua ihan tosissaan. Hyvät lähtökohdat saivat jatkoa,  kun fyysiseltä hapitukseltaan kerrostaloa muistuttava (oli kyllä niin järjettömän kokoinen jätkä, että näky hiipii uniini vieläkin) valmentaja päätti saapua vetämään reenejä - 20 minuuttia myöhässä, tietenkin. Tekniikka oli vähintäänkin tuntematon käsite, kun tämä Halifaxin Vuoden Ojentaja näytti mm. yhden käden giljotiinia guardista. Lajia tuntevat ymmärtävät, että tuo ei ilman voimaa onnistu. Mutta ei se mitään, voimaa nimittäin piisasi ja napsunutta niskaa kotimatkalla pyöritellessäni päätin, että sai tuo pelleily jäädä yhteen kertaan. Nyrkkeilysalina tosin varmasti ihan ok, ainakin tilat olivat erinomaiset.

Onneksi täällä on kuitenkin vaihtoehtoja, ja seuraava seura osottautuikin todelliseksi lottovoitoksi.  Paikka sijaitsee noin 20 minuutin bussimatkan päässä Halifaxin keskustasta, eli toisin sanoen ihan skutsissa. Se ei kuitenkaan menoa haittaa, päinvastoin. Paikka nimittäin on kaikessa vastakohta edelliselle: järjettömän mukavaa porukkaa, loistavat reenitilat brassille, rento ilmapiiri ja hyvät valmentajat. Vastaanottokin oli todella asiallinen, ja kaikesta huokuu sellainen kunnon kaverimeininki. Ja vaikka laji ei hirveästi muodollisuuksia sisälläkkään niin täällä etikettiä on karsittu äärimmäisyyksiin. Rokki soi ja porukka löhöilee tatamien reunoilla olevilla sohvilla, täydellistä.

 

Reenejä on neljästi viikossa, joista maanantai on lukkopainia ja loput brassia. Taso on verrattain kova, mutta hyvä niin. Kehitystä pitäisi ainakin tulla ja syytä onkin, sillä muuten koto-Suomessa odottaa 178 cm kotoista kimuraa. Alla vielä meikämandoliino ja eräs valmentajani tämän päivän reeneissä. Ja kyllä, Mark pisti meikän taputtamaan.

Puntin ja brassin lisäksi olen koittanut kehittää myös tuota juoksukuntoa. Cooperin testin tavoitteeksi olen asettanut aikapäiviä sitten 3500 m, mutta se on ollut viime vuosina lähinnä toiveunta. Matkaa tuohon tulokseen on vielä se pari sataa metriä, eikä valmista tule vielä vähään aikaan, mutta oikealla tiellä ollaan. Harmi vaan, että motivaatiota saa etsiä urakalla, sillä vihaan juoksemista. Onneksi Towerin juoksumatot eivät tunne armoa.

Ja niin. Vaikka ikää on mittarissa jo kunnioitettavat 24 vuotta ja yksi päivä, niin siitä huolimatta tuntuu, että palaudun reeneistä paremmin kuin koskaan. Tosin ruokavalio yms. on varmasti paremmassa kuosissa kuin aikoihin, joten en yhtään ihmettele. Tankissa tuntuu riittävän kaasua ja painireeneissäkin nautin lempinimestä "cardio machine". Se on paljon mieheltä, jolle vielä kesällä viiden minuutin erässä oli yksi minuutti liikaa.

Pakko vielä mainita tämän kaiken Rocky-meiningin jälkeen, että oli ihan suhteellisen mielenkiintoista tulla pari tuntia sitten himaan ja huomata, että puolalaiselle vuokraisännälle on lämpökeskusremontin aikana ilmeisesti sattunut pieni kämmi ja suihkusta tulee pelkästään jääkylmää vettä. Ja jokainen voi arvata viitsiikö suihkun skipata kahden tunnin painireenien jälkeen. Niin, eihän sitä oikein viitsi. Onneksi päättäväisyydellä pääsee pitkälle. 

Tällaista tällä kertaa. Palaillaan.