Kanadalaisten kiitospäivä lyhensi edellisen kouluviikon kolmipäiväiseksi, joten koin loogiseksi skipata loputkin koulupäivät ja suunnata kymmenen päivän roadtripille kohti länttä. Aikaisemmilla roadtripeillä olen tottunut hienojen herrasmiesten sivistyneeseen seuraan mutta koska miespuoliset vaihtarikaverit täällä osottautuivat tunnollisiksi koululaisiksi jouduin kaivamaan kaapista plan B:n. Kaihoisat muistot myskin tuoksusta ja lämpimän kaljan mausta oli tällä kertaa sysättävä syrjään, sillä matkaseurakseni valikoitui kolme naista. Tiedän, lähtökohdiltaan tällä ollaan korkealla Vuoden arviointivirhe -skaboissa.
Matkan tarkoituksena oli siis ajaa Halifaxista Torontoon ja käydä siinä välissä Quebecissä, Montrealissa ja Ottawassa. Yhdensuuntainen autovuokraus osottautui kuitenkin oletettua hankalammaksi, ja lopulta kaikista maailman autoista tähän hommaan saatiin väännettyä kolmiovinen Hyundai Accent. Koko kesä tuli katsottua kämppiksen kanssa Top Gearia, joten ehkä tämä oli ihan hyvä pudotus maanpinnalle. Onneksi kuskin henkselit olivat kuitenkin yhä mallia Jeremy Clarkson. Ajotaidot ei.
Kartanluvussa en ymmärrettävistä syistä luottanut enää muihin kuin miehisiin ratkaisuihin, joten navigaatiovastuun otti hyvä ystäväni N71. Luuri selvisikin matkasta moitteetta ja tarjosi ensimmäiset rohkaisevat reissusanat heti 30 km Halifaxin keskustasta.
“Aja 800 kilometria ja käänny vasemmalle.” GPS:n monotoniset sävelet saivat New Brunswickin osavaltion erämaan kuulostamaan eittämättä aivan helvetin hienolta paikalta. Tuota Jumalan hylkäämää korpea tulikin sitten taottua ensimmäiset 1000+ kilometria ennen Quebeciä, koko ajan samaa moottoritietä pitkin. Nautintoa pitkittääksemme jaoimme tuon ajourakan kahdelle päivälle (Mainitsinko muuten, että olin ainoa kuski? Ai en.) ja yövyimme Frederictonin pikkukaupungissa noin 500km Halifaxista pohjoiseen. Ja siellä porukka kyllä piti New Brunswickin kämäsestä ensivaikutelmasta kiinni kynsin ja hampain ja sain keskustassa todistaa ihan pikkasen epätodellista tapahtumaketjua.
Kahden nuoren sällin (kutsutaan heitä vaikka nimillä Jim ja Andrew, tarinaan tulee lisää särmää) auto ajaa asiakkaita odottavan taksikuskin (kutsun häntä tästä eteen päin vaikka Diegoksi) viereen, vittuilevat autosta käsin ja kaasuttavat karkuun. Jimin ja Andrewn epäonneksi Diegolla oli kuitenkin ilmeisen huono päivä ja kanisteri räjähti vittuilun jälkeen välittömästi. Diego tempaisee oman tilataksinsa käyntiin ja kaasuttaa Jimin 80-luvun Chevyn perään ja kuin tilauksesta manaa punaiset valot risteykseen pysäyttäen poikien matkan. Diego näki tilaisuutensa tulleen, nousee autostaan ja kävelee vihreää pelastavaa valoa odottavien jätkien viereen. Ovi apukuskin puolelle on lukossa, joten Diego tempoo nyrkillä auton ikkunaan kunnon pubiheijaria (ihmettelen vieläkin, että miten se ikkuna ei mennyt rikki). Jimin ja Andrewn paniikkihuudot raikuvat ja jätkät kaasuttavat punaisia päin karkuun. Diego ei tästä lannistu, vaan hyppää omaan taksiinsa, lähtee perään ja unohtaa työnteon hetkeksi. Tarkoituksena Diegolla oli mitä ilmeisimmin iskeä nahkalapasta muuhunkin kuin ikkunaan.
Autojen kaasuttaessa horisonttiin jäimme monttu auki ihmettelemään tapahtunutta. Muut ihmiset kadulla eivät juurikaan noteerannut tätä välikohtausta, joten päättelimme että moinen kerava-meininki on Frederictonissa arkipäivää. Seuraavaan aamuun herätessä ei harmittanutkaan ollenkaan, että seuraava määränpää olisi sivistynyt Quebec. Tosin New Brunswickin pienen pieneksi puolustukseksi on sanottava, että todistin matkan aikana todella komeaa ruskaa. Vastaavaan törmää vasta kai Suomen lapissa. Muuten maisemissa ei ollut kehumista ja mieliin jäivät lähinnä keskellä erämaata seisoneet ränsistyneet huoltoasemakompleksit.
Quebeciin saavuttaessa kielen lisäksi ajotavat muuttuivat ranskalaisiksi, ja liikennekäyttäytyminen olikin sitten aina Torontoon saakka aikamoista koheltamista. Noh, onneksi kaikkeen sopeutuu. Quebecistä jäi muuten kyllä hyvät muistot. Vanha kaupunki on erittäin kaunis ja voisin kuvitella että varsinkin joulun aikaan sen on oltava yksi parhaista lomakohteista. Vanhoja rakennuksia ja kiireetöntä tunnelmaa, täydellinen rentoutuminen pitkän ajoreissun jälkeen. Quebecin keskustan ulkopuolelle suunnatessa meininki muuttuu tosin täysin, ja siellä odottavat ränsistyneet lähiöt ja kuppaiset tehtaat. Tosin oli siellä sitten vierailemisen arvoinen vesiputouskin, jolla on korkeutta (vaan ei toki leveyttä) Niagaran vastineita enemmän.
Ranska kieli on Quebecissä (niin kaupungissa kuin osavaltiossa) selvässä ykkösasemassa, eikä varsinkaan Montrealin ulkopuolella pelkällä englannilla tahdo pärjätä, jos keskustelussa haluaa pitää jonkun tolkun. Montrealissa englannilla tosin pärjää hyvin, ja sinne matkamme vei Quebecin jälkeen seuraavaksi.
Montrealia mainostetaan tuulisena kaupunkina ja voin kertoa, että sitä se totta totisesti on. Joka paikassa tuulee ja kipakkaan viiden asteen lämpötilaan yhdistettynä meininki oli aika hyisevää. Kaupunki itsessään on suurkaupungiksi yllättävän pienen oloinen ja liikenne yms. sujuvat erinomaisesti, ydinkeskustasta kaupungista ulos vieville moottoriteille pääsee hujauksessa jopa ruuhka-aikaan. Nähtävyyksiä ja tekemistäkin Montrealissa löytyy yllin kyllin. Meidän matkamme vei Chinatownin, vanhan kaupungin, ydinkeskustan pilvenpiirtäjien ja sataman kautta aina toiselle puolen jokea ihmettelemään kaupunkia ja biosphere-häkkyrää. Kävimme myös todistamassa Montrealin kesäolympialaisten tapahtuma-areenaa, jossa Lasse Virén voitti kaksi kultaa.
Kaikista matkakohteistamme pidin kuitenkin vähiten jostain syystä juuri Montrealista. Matkakumppaneihini se kuitenkin putosi kympillä ja sai ylistäviä arvioita. He ovat väärässä.
Äärilaidasta toiseen, joten matka jatkui kohti pientä Ottawaa, Kanadan pääkaupunkia. Idyllinen Ottawa onkin yksi kauneimmista kaupungeista, jossa olen koskaan käynyt. Vaikka ensivaikutelma oli kuin suoraan Washingtonista (osittain vastaavanlaisten rakennusrajoitusten takia, pilvenpiirtäjien rakentaminen on kielletty) niin onnekseni se osottautui täysin vääräksi. Pilvenpiirtäjät puuttuvat ja keskusta-alue keskittyy pelkästään parlamenttitalon ympärille. Maisemat joen eri puolilta ovatkin todella upeat ja ihmetyksekseni kaupunki oli viimesen päälle siisti. Kerjäläisiä, roskia tai rupuisia taloja ei näkynyt missään. Kävimme myös kierroksella itse parlamenttitalossa, jossa saimme hyvän katsauksen tärkeään osaan maan historiasta.
Viimeinen kohde, Toronto, oli oman odotuslistani kärkipäässä. Luvassa oli jenkkifutista, Hockey Hall of Famea, Niagaran lätäköitä, CN Towerin maisemia ja shoppailua, tuota heteromiesten ykkösajanvietettä. Lätkäpelit tosiaan väistelivät meitä koko matkan ajan tehokkaasti, joten änäripeli on vielä kokematta. Hyväksi korvikkeeksi valitsimme kuitenkin CFL:n (Canadian Football League) pelin, jossa Toronto Argonauts oli pakkovoiton edessä Edmonton Eskimosia vastaan. Pelissä oli ei enempää eikä vähempää kuin playoff-paikka.
Ja turpaanhan siellä tuli. Vaikka pelistä en tajua kuin perusteet niin jopa minä ymmärsin, että koko homma menee Torontolla aivan reisille. Playoff-paikka lipui näin sivu suun, eivätkä torontolaiset näytä saavan osaansa urheilumenestyksestä edes jenkkifutiksesta. Toskalan Veskuhan kun pitää imuroinneillaan huolen paikallisen lätkäjoukkueen kurimuksesta. Onneksi näissä tapahtumissa urheilu on kuitenkin vain se kirsikka kakun päällä ja tapahtuma on yhtä karnevaalia alusta loppuun. Tunnelman takia tuonne peliin tulikin lähdettyä.
Samana päivänä tuli tsekattua myös CN Tower ja Hockey Hall of Fame. CN Tower on Ontario-järven rannalla sijaitseva näköalatorni, jossa höveleiltä turisteilta otetaan rahat pois maisemien verukkeella. Höveli olin toki itsekin, mutta auringossa kylpevän aamuisen Toronton ihastelu parin sadan metrin korkeudesta oli toki tavallista mieleenpainuvampi startti aamulle. Päivää jatkoimme Hockey Hall of Famella, jossa suomalainen lätkäfani keksii tekemistä tunneiksi. Ja tuo paikka tuskin esittelyjä kaivannee.
Niagaran putoukset ovat ajomatkan päässä Torontosta, joten luonnollisesti käväisimme myös siellä. Kaiken maailman vene- ja helikopteriretket skippasimme suosiolla, ja nautimme hyisistä maisemista muutaman hetken ennen kuin suuntasimme ostoksille.
Hameväki oli kieltämättä tehnyt hyvää kartoitustyötä ostosparatiisien suhteen. Käväisimme kolmessa eri outletissa, joissa merkkitavaraa myydään yleisesti 40-80% alennuksilla. Varsinkin viimeinen, Mississaugassa sijaitseva shoppailukompleksi on ylivoimaisesti isoin koskaan näkemäni kauppojen keskittymä. Kauppoja on satoja, ja neliöitä per kauppa piisaa satoja ja taas satoja. Liikkeet ovat itse asiassa niin järjettömän kokoisia, että koko ostoskompleksi on karttaankin merkitty omaksi kyläkseen. Liikkeitä on kortteleittain ja kaupasta toiseen ei todellakaan liikuta ilman autoa. Omalla kohdallanikin poltettujen taalojen määrä ei valitettavasti ole todellakaan lähellä nollaa, joten jos sitä ottaisi seuraavat viikot vähän iisimmin.
Semmonen reissu. Kohta lentokoneeseen ja Halifaxiin. Ensi viikolla odottaakin pari tenttiä ja reenailujenkin kanssa olisi nyt ryhdistyttävä. Luvassa on siis paluu “arkeen”. Eli lisää ressitöntä elämää. Suits you, sir.
Hola!
VastaaPoistaAivan loistavaa tekstiä...tämä on kyllä kevyesti paras jätkän kirjoituksista! Ja reissukin oli varmasti aika mieleenpainuva!
Meikäläinen voi vielä heteromiesten äänitorvena sanoa, että shoppailu on kyllä äijistä äijin laji! Ihme ettei Hynynen ja Nikula sitä siinä paskassa sarjassaan kokeilleet...no ne ei mitään todellisista äijien hommista tiedäkään!
Itsekin haluaisin tuolla Hockey Hall of Famessa käydä, vaikka kyllä tää jokapäiväinen futikselle altistuminen jo vie vähän kiekkomiehen mainetta.
Mekin käytiin pyörii mini-vanilla pitkin itäistä Espanjaa. Aika kauniit maisemat on ihan autosta käsinkin, kun meri näkyy valtatieltä ja korkeuseroja on reilusti. Käytiin kiertää kaikki perus-turistirysät Torreviejasta Alicanteen, mutta löydettiin muutama todellinen helmikin paikallisen kaverin opastuksella...tää Chema on muutenkin ollut uskomattoman mukava jätkä ja Åke sanoikin jo heti tutustumisen jälkeen, että jos kaveri ois yhtään ystävällisempi niin pitäis vetää turpaan :D
Täällä ollaan oikeestaan vasta nyt päästy päivittäisiin rutiineihin, kun viimeisellä saatiin salikortit hommattua, kaikki kurssit varmistettua ja ei tarvitse ihan joka ilta lähteä johonkin kissanristiäisiin...tai no Åke tuli tänään kotiin vasta ku me Anun kans tehtiin aamupalaa, mutta se lauantai-iltana sallittakoon.
Jatka samaan malliin blogin kanssa ja pidä Suomen lippu korkealla!