Welcome to my crib

Niin se aika rientää. Tämän viikon jälkeen luentoja on jäljellä ällistyttävät yksi (1) viikko. Sitä seuraa kahden viikon ja kolmen hikisen tentin koerupeama, jonka jälkeen päiväni Halifaxissa alkavat olla luetut. 21 joulukuuta astelen todennäköisesti elämäni viimeiset askeleeni täällä Nova Scotian ylpeydessä, joten nyt on hyvä hetki kertailla missä ja miten sitä on tullut asuttua.

Edellinen oli aasinsilta. Se ei todellakaan ole se nerokkain mahdollinen, mutta tätä kutsutaan alan piireissä luomisen tuskaksi. Ja voi veljet, se jos mikä on tullut tutuksi kirjallisuuden kurssilla. Siitä tentistä muuten tempaisin B-:n, joka on Suomen asteikolla kolmonen. Oli Shakespeare ja John Donne hallussa.

No mutta asiaan. Tässä siis katsaus Halifaxin kulmilta. Aloitetaan satamasta, joka on maailman toiseksi suurin luonnontilainen satama (no additional dredging needed). Lämpimään aikaan satamasta löytää paljn ihmisiä ja hienoa tunnelmaa, näin talven kynnyksellä meininki on kuitenkin jo vähän hiipumaan päin. Lämpimästä tuli muuten mieleen, että täällä päästään vielä aika ajoin reilusti yli kymmenen asteen, joka etenkin aurinkoisella kelillä on todella jees.

Kivenheiton päästä satamasta on Halifaxin vanha linnoitus, joka sijainniltaan on aivan kaupungin ytimessä. Ison kukkulan päällä oleva linnoitus rakennettiin aikanaan, yllätys yllätys, suojelemaan kaupunkia. Ennen kukkulan päälle nousemista törmää kuitenkin kaupungin ylpeyteen, vanhaan kellotorniin, joka on ehkä tunnetuin Halifaxin maamerkki. 

Kukkulan päältä avautuvat näkymät joka puolelle kaupunkia. Tässä mm. edellinen kellotorni toisesta vinkkelistä. Samaan kuvaan on mahtunut myös Halifax Metro Center, jossa parin vuoden takaiset jääkiekon MM-kisat pääasiassa pelattiin. Satuimme myös näkemään linnoituksen portin vahdinvaihdon kuin tilauksesta.

Huomaa alla olevan kaverin mursuviikset. Badass! 

Toiseen suuntaan avautuu kaupungin pohjoispuoli, joka on kaupungin levottomampaa puolta. Ja siellä tallustellessa en kyllä yhtään ihmettele kaupunginosassa asuvien reenikavereiden juttuja. Vaikka Halifax suhteellisen turvalliselta tuntuukin, niin varoitukset kannattaa silti ottaa tosissaan. Pimeällä olkansa yli kurkkimista kannattaa tehdä enemmän kuin Helsingissä. Tuleville vaihtareille tiedoksi, että asunto kannattaa siis mieluummin hankkia kaupungin eteläpuolelta.

Kukkulan eteläpuolella sijaitsee Halifaxin sydän, Spring Garden Road. Katua voidaan pitää kaupungin pääkatuna, ja sen varrella sijaitsee kaikki vähänkin järkevä tekeminen shoppailusta elokuviin. Katu näyttää ja tuntuu todella pieneltä ja sitä se kiistämättä onkin. Mutta se on varmasti osasyy miksi se on tunnelmaltaan muutaman ylisanan arvoinen. Etenkin näin joulunalusaikaan katu pääsee oikeuksiinsa.

Kyseiseltä kadulta on alle kilometrin matka kämpille, joten asun käytännössä ihan keskustassa. Matkaa koulullekin on vain noin 1,5 kilometriä, joten sijainnin puolesta suosittelen kyllä South Streetin keskustan puolen kämppiä tulevillekin vaihtareille. Allekirjoittaneelta saa pyytäessä nykyisen vuokraisännän osoitetiedot, häneltä löytyy yleensä kämppä jos on tarpeeksi ajoissa liikenteessä.

Ja tästä päästiinkin sitten omaan luukkuuni. Kaksion puutalon yläkerrasta sai 800 dollarilla, mikä vastaa nykykurssilla noin 500 euroa. Ei lainkaan paha siis. Etenkin kun kampuksen tarjoamat asunnot ovat kalliimpia ja niissä joutuu oman huoneensakin jakamaan toisen opiskelijan kanssa. Alla olo-/makuuhuone, vaatehuoneena toimiva toinen huone sekä kotimme sydän, keittiö.

Puitteet ovat oikein mahtavat ja jos oikein mielikuvitusta käyttää, niin olohuoneen ikkunastakin avutuu mainiot näkymät merelle. Kyllä kelpaa tällaisina aurinkoisina aamuina.

Tämä kaunis kokonaisuus pidetään tietysti viimeisen päälle siistinä. Tästä pitää huolen vuokraisännän ystävällisesti lahjoittama imuri, joka ansaitsisi melkein oman blogikirjoituksensa, se kun on nimittäin todellinen insinöörityön taidonnäyte. Tämä punainen noin 20kg painava kapistus tottelee nimeä Dirt Devil. 

Pikainen googlaus paljasti, että tällainen firma on edelleenkin olemassa, mutta tämä malli lienee vähintään 80-luvulta. Niinä kultaisina vuosina ko. firman tuotekehityksen lähtökohtana on ollut mitä ilmeisimmin luoda maailman kovaäänisin imuri ja siinä on totta vie onnistuttu. Olen elämässäni törmännyt jopa pariin suht järeään teollisuusimuriin, joiden tuottamat desibelit suorastaan hellivät korvia tähän verrattuna. Dirt Devilin ääni on oikeasti niin järjetön, että imuroin sillä korvatulpat päässä. Ja se on muuten vähän helkkaristi mölyä, vertailun vuoksi sanottakoon etten edes Kovien Hommien vikalla keikalla pitänyt korvatulppia. Ja niistä desibeleistä tuli jo sentään sanomista.

Onneksi imuteho kuitenkin korreloi suoraan melun kanssa, ja imuri syö metrin säteeltä kaiken, jonka paino on alle viisi kiloa. Niinpä etenkin eteistä imuroidessa kengät on tullut siirrettyä tunnollisesti muualle, virheistä on syytä oppia ensimmäisellä kerralla.

Seuraavassa päivityksessä hieman lisää maisemia mm. yliopiston kulmilta ja Halifaxin eteläkärjen Point Pleasant Parkista. Sitten onkin näkemisen arvoiset kohteet saatettu kuviksi. Koulu ja muiden kiireiden takia blogin päivitystahti on hieman hiipunut, mutta yritetään jatkossa vähän kiriä.

Sporttivartti

Ennen tänne lähtöä tuli kovaan ääneen mainostettua, että reenaaminen on yksi asia, jonka täällä otan tosissani. Aikaisemminkin on toki tullut reenattua yhtä sun toista keskimäärin se 7 kertaa viikossa, mutta intensiteetti ja tekeminen on ollut välillä vähän mitä sattuu. Vaan eipä enää, nyt nimittäin kulkee.

Koskaan elämässäni en ole nauttinut näin hyvistä reenimahdollisuuksista. Ensimmäiseksi pitää mainita yliopiston opiskelijoille ilmaiseksi tarjoama Tower-liikuntakeskus, joka on aivan levottoman kokoinen kompleksi. Tarjolla on parin kuntosalin lisäksi mm. kentät squashille, koripallolle, amerikkalaiselle jalkapallolle, jääkiekolle, lentopallolle ja futikselle. Myös ryhmäliikuntatunteja (spinning, pump) järjestetään niitä halajaville. Lisäksi jalkapallokenttää ympäröi 400m juoksurata ja joitain kamppailulajireenejäkin järjestetään, joten jokaiselle urheilusta pitävälle löytyy varmasti tekemistä. Kampuksen ilmakuvassa Tower-kompleksiin kuuluvat rakennukset kuvan oikeassa reunassa.

Itse olen Towerin tarjonnassa tyytynyt ns. rautapuoleen, ja puntilla tulee pääsääntöisesti käytyä kolme kertaa viikossa. Tosin välillä aikaa kuluu tatamilla sen verran, että puntti on jäänyt kahteen kertaan viikossa. Tästä en tosin ota mitään ressiä, sillä neljät brassireenit viikossa pitävät huolen siitä, etten tästä enää tämän testommaksi kasva vaikka miten iskisin paunoja tankoon. Mutta on toki ollut mukava huomata, että raudat ovat siellä puntilla ihan toista kuin mitä vaikkapa puoli vuotta sitten. Ilmeisesti tässä tulee tehtyä ainakin jotain oikein. 

Eniten aikaa viikossa kuluu kuitenkin brassijujutsun parissa. Lajista tietämättömille perusteet tästä. Eri seuroja Halifaxista löytyi pikaisen googlailun perusteella viitisen kappaletta, joista kokeilin syyskuun alussa yhtä. Palooka's Boxing Club on jo nimensäkin puolesta pääosin  nyrkkeilyseura, mutta tarjolla on myös MMA- ja brassireenejä. En kyllä tajua miksi, sillä ne tunnit olivat aivan tajutonta kuraa. 

Epäilykseni heräsivät jo siinä vaiheessa, kun porukka alkoi tuntia varten kaivamaan nyrkkeilykehän alta kahta risaista kumimaista 2 x 6 m mattoa, joiden päällä oli tarkoitus sitten pyöriä. Maton huonoja puolia korostaakseen lattialle ei oltu rakennusvaiheessa tietenkään näytetty vatupassia ja alustan vinous häiritsi touhua ihan tosissaan. Hyvät lähtökohdat saivat jatkoa,  kun fyysiseltä hapitukseltaan kerrostaloa muistuttava (oli kyllä niin järjettömän kokoinen jätkä, että näky hiipii uniini vieläkin) valmentaja päätti saapua vetämään reenejä - 20 minuuttia myöhässä, tietenkin. Tekniikka oli vähintäänkin tuntematon käsite, kun tämä Halifaxin Vuoden Ojentaja näytti mm. yhden käden giljotiinia guardista. Lajia tuntevat ymmärtävät, että tuo ei ilman voimaa onnistu. Mutta ei se mitään, voimaa nimittäin piisasi ja napsunutta niskaa kotimatkalla pyöritellessäni päätin, että sai tuo pelleily jäädä yhteen kertaan. Nyrkkeilysalina tosin varmasti ihan ok, ainakin tilat olivat erinomaiset.

Onneksi täällä on kuitenkin vaihtoehtoja, ja seuraava seura osottautuikin todelliseksi lottovoitoksi.  Paikka sijaitsee noin 20 minuutin bussimatkan päässä Halifaxin keskustasta, eli toisin sanoen ihan skutsissa. Se ei kuitenkaan menoa haittaa, päinvastoin. Paikka nimittäin on kaikessa vastakohta edelliselle: järjettömän mukavaa porukkaa, loistavat reenitilat brassille, rento ilmapiiri ja hyvät valmentajat. Vastaanottokin oli todella asiallinen, ja kaikesta huokuu sellainen kunnon kaverimeininki. Ja vaikka laji ei hirveästi muodollisuuksia sisälläkkään niin täällä etikettiä on karsittu äärimmäisyyksiin. Rokki soi ja porukka löhöilee tatamien reunoilla olevilla sohvilla, täydellistä.

 

Reenejä on neljästi viikossa, joista maanantai on lukkopainia ja loput brassia. Taso on verrattain kova, mutta hyvä niin. Kehitystä pitäisi ainakin tulla ja syytä onkin, sillä muuten koto-Suomessa odottaa 178 cm kotoista kimuraa. Alla vielä meikämandoliino ja eräs valmentajani tämän päivän reeneissä. Ja kyllä, Mark pisti meikän taputtamaan.

Puntin ja brassin lisäksi olen koittanut kehittää myös tuota juoksukuntoa. Cooperin testin tavoitteeksi olen asettanut aikapäiviä sitten 3500 m, mutta se on ollut viime vuosina lähinnä toiveunta. Matkaa tuohon tulokseen on vielä se pari sataa metriä, eikä valmista tule vielä vähään aikaan, mutta oikealla tiellä ollaan. Harmi vaan, että motivaatiota saa etsiä urakalla, sillä vihaan juoksemista. Onneksi Towerin juoksumatot eivät tunne armoa.

Ja niin. Vaikka ikää on mittarissa jo kunnioitettavat 24 vuotta ja yksi päivä, niin siitä huolimatta tuntuu, että palaudun reeneistä paremmin kuin koskaan. Tosin ruokavalio yms. on varmasti paremmassa kuosissa kuin aikoihin, joten en yhtään ihmettele. Tankissa tuntuu riittävän kaasua ja painireeneissäkin nautin lempinimestä "cardio machine". Se on paljon mieheltä, jolle vielä kesällä viiden minuutin erässä oli yksi minuutti liikaa.

Pakko vielä mainita tämän kaiken Rocky-meiningin jälkeen, että oli ihan suhteellisen mielenkiintoista tulla pari tuntia sitten himaan ja huomata, että puolalaiselle vuokraisännälle on lämpökeskusremontin aikana ilmeisesti sattunut pieni kämmi ja suihkusta tulee pelkästään jääkylmää vettä. Ja jokainen voi arvata viitsiikö suihkun skipata kahden tunnin painireenien jälkeen. Niin, eihän sitä oikein viitsi. Onneksi päättäväisyydellä pääsee pitkälle. 

Tällaista tällä kertaa. Palaillaan.