maanantai 26. lokakuuta 2009

Tim Hortons

Hienot brandit sykähdyttävät aina. Siksi tämä teksti keskittyy Tim Hortonsin kehumiseen. Opimme näin kaikki ainakin jotain kanadalaisuudesta.

Suomalaiset ovat ylpeitä Nokian puhelimista ja Jari Kurrista. Eli kännyköistä, joita luullaan japanilaisiksi ja jääkiekkoilijasta, jota ei tunneta Suomen tai Kanadan ulkopuolella. Noh mutta ei sen väliä. Osataan nimittäin täälläkin olla ylpeitä asioista, jotka ovat toisella puolen maailmaa tuntemattomia.  Tarkoitan tässä tietenkin Tim Hortonsia, kanadalaista kahvila-/pikaruokaketjua.

Mitä tulee yrityksiin, niin nämä jokaisessa kadunkulmassa seisovat ravintolat ovat Canadian Tiren lisäksi yksi kanadalaisten suurimmista ylpeyden aiheista. Tim Hortons pyörittää vuositasolla reilua kahden miljardin liikevaihtoa ja hallitsee suvereenisti Kanadan pikaruokamarkkinoita. Erityisen tunnettu Tim Hortons on kahvista ja leivonnaisistaan, mutta kiilaa lyödään esim. mäkkärin rattaisiin patongeilla ja muilla kulinaristisilla herkuilla. Yritys hallitsee Kanadan kahvimarkkinoista kevyttä 70% siivua ja kaupungilla pyörivien ihmisten kädestä löytyvä Tim Hortonsin kahvimuki onkin ylivoimaisesti näkyvin osa kanadalaista identiteettiä.

Ja katsokaa nyt sitä, jumantsuigula! Onhan se nyt todella tyylikäs kahvimuki! Ja mikä parasta, firma on timangia myös taloudellisten tunnuslukujen valossa. Vaikka kasvutavoitteista viime vuonna jäätiinkin (meikähän kuulostaa ihan siltä, että olisin töissä täällä), oli tulos yleisesti ottaen hyvä. Yli kahden miljardin liikevaihdosta viivan alle jäi noin 300 miljoonan nettotulos, ja myös suhteelliset tunnusluvut ovat varsin makiat. Sijoitetun pääoman tuotto huitelee siellä 30% hujakoilla, joten kyllä kelpaa! Siellä on varmaan ihan helkkarin kivaa olla töissäkin. Ja kaikille pikkuisille kotiekonomeille tiedoksi, että ei nyt jakseta itkeä ROI:hin mahdollisesti liittyvistä huonoista puolista, jotka kyseenalaistavat sen käytön. EVAa en tätä blogia varten sentään viitsinyt laskea, jätin sen teille. Tilinpäätös ja vuosikertomus tässä. Mukavan yleiskäsityksen saa tilinpäätöksen sivulta 43. Olkaa hyvät, saa suorittaa. Kertokaa, jos löytyi jotain katastrofaalista. Ei voi löytyä, koska toimitusjohtajakin on kunnon isäntä.

Menin sitten tässä fanituksen huumassa lukemaan tosiaan tuota tilinpäätöstäkin, ja minä en edes juo kahvia. Pikkasen on kanisteri sekaisin. Mutta niin sietää ollakin. Tim Hortonsia tulee ikävä, sitten kun Kanada jää taakse. Suosittelen muuten klikkaamaan tuota linkkiä, sillä jopa Tim Hortonsin mainokset rokkaavat. Isosti. Piste.

lauantai 17. lokakuuta 2009

Roadtrip

Täällä Toronto ja Pearson international airport. Paljon on tapahtunut viimeisten 10 päivän ja 2500 kilometrin aikana, tämä on pikakatsaus onnistuneeseen roadtripiin. 

Kanadalaisten kiitospäivä lyhensi edellisen kouluviikon kolmipäiväiseksi, joten koin loogiseksi skipata loputkin koulupäivät ja suunnata kymmenen päivän roadtripille kohti länttä. Aikaisemmilla roadtripeillä olen tottunut hienojen herrasmiesten sivistyneeseen seuraan mutta koska miespuoliset vaihtarikaverit täällä osottautuivat tunnollisiksi koululaisiksi jouduin kaivamaan kaapista plan B:n. Kaihoisat muistot myskin tuoksusta ja lämpimän kaljan mausta oli tällä kertaa sysättävä syrjään, sillä matkaseurakseni valikoitui kolme naista. Tiedän, lähtökohdiltaan tällä ollaan korkealla Vuoden arviointivirhe -skaboissa.  


Matkan tarkoituksena oli siis ajaa Halifaxista Torontoon ja käydä siinä välissä Quebecissä, Montrealissa ja Ottawassa. Yhdensuuntainen autovuokraus osottautui kuitenkin oletettua hankalammaksi, ja lopulta kaikista maailman autoista tähän hommaan saatiin väännettyä kolmiovinen Hyundai Accent. Koko kesä tuli katsottua kämppiksen kanssa Top Gearia, joten ehkä tämä oli ihan hyvä pudotus maanpinnalle. Onneksi kuskin henkselit olivat kuitenkin yhä mallia Jeremy Clarkson. Ajotaidot ei.

Kartanluvussa en ymmärrettävistä syistä luottanut enää muihin kuin miehisiin ratkaisuihin, joten navigaatiovastuun otti hyvä ystäväni N71. Luuri selvisikin matkasta moitteetta ja tarjosi ensimmäiset rohkaisevat reissusanat heti 30 km Halifaxin keskustasta.  

“Aja 800 kilometria ja käänny vasemmalle.” GPS:n monotoniset sävelet saivat New Brunswickin osavaltion erämaan kuulostamaan eittämättä aivan helvetin hienolta paikalta. Tuota Jumalan hylkäämää korpea tulikin sitten taottua ensimmäiset 1000+ kilometria ennen Quebeciä, koko ajan samaa moottoritietä pitkin. Nautintoa pitkittääksemme jaoimme tuon ajourakan kahdelle päivälle (Mainitsinko muuten, että olin ainoa kuski? Ai en.) ja yövyimme Frederictonin pikkukaupungissa noin 500km Halifaxista pohjoiseen. Ja siellä porukka kyllä piti New Brunswickin kämäsestä ensivaikutelmasta kiinni kynsin ja hampain ja sain keskustassa todistaa ihan pikkasen epätodellista tapahtumaketjua.


Kahden nuoren sällin (kutsutaan heitä vaikka nimillä Jim ja Andrew, tarinaan tulee lisää särmää) auto ajaa asiakkaita odottavan taksikuskin (kutsun häntä tästä eteen päin vaikka Diegoksi) viereen, vittuilevat autosta käsin ja kaasuttavat karkuun. Jimin ja Andrewn epäonneksi Diegolla oli kuitenkin ilmeisen huono päivä ja kanisteri räjähti vittuilun jälkeen välittömästi. Diego tempaisee oman tilataksinsa käyntiin ja kaasuttaa Jimin 80-luvun Chevyn perään ja kuin tilauksesta manaa punaiset valot risteykseen pysäyttäen poikien matkan. Diego näki tilaisuutensa tulleen, nousee autostaan ja kävelee vihreää pelastavaa valoa odottavien jätkien viereen. Ovi apukuskin puolelle on lukossa, joten Diego tempoo nyrkillä auton ikkunaan kunnon pubiheijaria (ihmettelen vieläkin, että miten se ikkuna ei mennyt rikki). Jimin ja Andrewn paniikkihuudot raikuvat ja jätkät kaasuttavat punaisia päin karkuun. Diego ei tästä lannistu, vaan hyppää omaan taksiinsa, lähtee perään ja unohtaa työnteon hetkeksi. Tarkoituksena Diegolla oli mitä ilmeisimmin iskeä nahkalapasta muuhunkin kuin ikkunaan.


Autojen kaasuttaessa horisonttiin jäimme monttu auki ihmettelemään tapahtunutta. Muut ihmiset kadulla eivät juurikaan noteerannut tätä välikohtausta, joten päättelimme että moinen kerava-meininki on Frederictonissa arkipäivää. Seuraavaan aamuun herätessä ei harmittanutkaan ollenkaan, että seuraava määränpää olisi sivistynyt Quebec. Tosin New Brunswickin pienen pieneksi puolustukseksi on sanottava, että todistin matkan aikana todella komeaa ruskaa. Vastaavaan törmää vasta kai Suomen lapissa. Muuten maisemissa ei ollut kehumista ja mieliin jäivät lähinnä keskellä erämaata seisoneet ränsistyneet huoltoasemakompleksit.


Quebeciin saavuttaessa kielen lisäksi ajotavat muuttuivat ranskalaisiksi, ja liikennekäyttäytyminen olikin sitten aina Torontoon saakka aikamoista koheltamista. Noh, onneksi kaikkeen sopeutuu. Quebecistä jäi muuten kyllä hyvät muistot. Vanha kaupunki on erittäin kaunis ja voisin kuvitella että varsinkin joulun aikaan sen on oltava yksi parhaista lomakohteista. Vanhoja rakennuksia ja kiireetöntä tunnelmaa, täydellinen rentoutuminen pitkän ajoreissun jälkeen. Quebecin keskustan ulkopuolelle suunnatessa meininki muuttuu tosin täysin, ja siellä odottavat ränsistyneet lähiöt ja kuppaiset tehtaat. Tosin oli siellä sitten vierailemisen arvoinen vesiputouskin, jolla on korkeutta (vaan ei toki leveyttä) Niagaran vastineita enemmän.


Ranska kieli on Quebecissä (niin kaupungissa kuin osavaltiossa) selvässä ykkösasemassa, eikä varsinkaan Montrealin ulkopuolella pelkällä englannilla tahdo pärjätä, jos keskustelussa haluaa pitää jonkun tolkun. Montrealissa englannilla tosin pärjää hyvin, ja sinne matkamme vei Quebecin jälkeen seuraavaksi.


Montrealia mainostetaan tuulisena kaupunkina ja voin kertoa, että sitä se totta totisesti on. Joka paikassa tuulee ja kipakkaan viiden asteen lämpötilaan yhdistettynä meininki oli aika hyisevää. Kaupunki itsessään on suurkaupungiksi yllättävän pienen oloinen ja liikenne yms. sujuvat erinomaisesti, ydinkeskustasta kaupungista ulos vieville moottoriteille pääsee hujauksessa jopa ruuhka-aikaan. Nähtävyyksiä ja tekemistäkin Montrealissa löytyy yllin kyllin. Meidän matkamme vei Chinatownin, vanhan kaupungin, ydinkeskustan pilvenpiirtäjien ja sataman kautta aina toiselle puolen jokea ihmettelemään kaupunkia ja biosphere-häkkyrää. Kävimme myös todistamassa Montrealin kesäolympialaisten tapahtuma-areenaa, jossa Lasse Virén voitti kaksi kultaa.


Kaikista matkakohteistamme pidin kuitenkin vähiten jostain syystä juuri Montrealista. Matkakumppaneihini se kuitenkin putosi kympillä ja sai ylistäviä arvioita. He ovat väärässä.


Äärilaidasta toiseen, joten matka jatkui kohti pientä Ottawaa, Kanadan pääkaupunkia. Idyllinen Ottawa onkin yksi kauneimmista kaupungeista, jossa olen koskaan käynyt. Vaikka ensivaikutelma oli kuin suoraan Washingtonista (osittain vastaavanlaisten rakennusrajoitusten takia, pilvenpiirtäjien rakentaminen on kielletty) niin onnekseni se osottautui täysin vääräksi. Pilvenpiirtäjät puuttuvat ja keskusta-alue keskittyy pelkästään parlamenttitalon ympärille. Maisemat joen eri puolilta ovatkin todella upeat ja ihmetyksekseni kaupunki oli viimesen päälle siisti. Kerjäläisiä, roskia tai rupuisia taloja ei näkynyt missään. Kävimme myös kierroksella itse parlamenttitalossa, jossa saimme hyvän katsauksen tärkeään osaan maan historiasta.

Viimeinen kohde, Toronto, oli oman odotuslistani kärkipäässä. Luvassa oli jenkkifutista, Hockey Hall of Famea, Niagaran lätäköitä, CN Towerin maisemia ja shoppailua, tuota heteromiesten ykkösajanvietettä. Lätkäpelit tosiaan väistelivät meitä koko matkan ajan tehokkaasti, joten änäripeli on vielä kokematta. Hyväksi korvikkeeksi valitsimme kuitenkin CFL:n (Canadian Football League) pelin, jossa Toronto Argonauts oli pakkovoiton edessä Edmonton Eskimosia vastaan. Pelissä oli ei enempää eikä vähempää kuin playoff-paikka.

Ja turpaanhan siellä tuli. Vaikka pelistä en tajua kuin perusteet niin jopa minä ymmärsin, että koko homma menee Torontolla aivan reisille. Playoff-paikka lipui näin sivu suun, eivätkä torontolaiset näytä saavan osaansa urheilumenestyksestä edes jenkkifutiksesta. Toskalan Veskuhan kun pitää imuroinneillaan huolen paikallisen lätkäjoukkueen kurimuksesta. Onneksi näissä tapahtumissa urheilu on kuitenkin vain se kirsikka kakun päällä ja tapahtuma on yhtä karnevaalia alusta loppuun. Tunnelman takia tuonne peliin tulikin lähdettyä.


Samana päivänä tuli tsekattua myös CN Tower ja Hockey Hall of Fame. CN Tower on Ontario-järven rannalla sijaitseva näköalatorni, jossa höveleiltä turisteilta otetaan rahat pois maisemien verukkeella. Höveli olin toki itsekin, mutta auringossa kylpevän aamuisen Toronton ihastelu parin sadan metrin korkeudesta oli toki tavallista mieleenpainuvampi startti aamulle. Päivää jatkoimme Hockey Hall of Famella, jossa suomalainen lätkäfani keksii tekemistä tunneiksi. Ja tuo paikka tuskin esittelyjä kaivannee.


Niagaran putoukset ovat ajomatkan päässä Torontosta, joten luonnollisesti käväisimme myös siellä. Kaiken maailman vene- ja helikopteriretket skippasimme suosiolla, ja nautimme hyisistä maisemista muutaman hetken ennen kuin suuntasimme ostoksille.

Hameväki oli kieltämättä tehnyt hyvää kartoitustyötä ostosparatiisien suhteen. Käväisimme kolmessa eri outletissa, joissa merkkitavaraa myydään yleisesti 40-80% alennuksilla. Varsinkin viimeinen, Mississaugassa sijaitseva shoppailukompleksi on ylivoimaisesti isoin koskaan näkemäni kauppojen keskittymä. Kauppoja on satoja, ja neliöitä per kauppa piisaa satoja ja taas satoja. Liikkeet ovat itse asiassa niin järjettömän kokoisia, että koko ostoskompleksi on karttaankin merkitty omaksi kyläkseen. Liikkeitä on kortteleittain ja kaupasta toiseen ei todellakaan liikuta ilman autoa. Omalla kohdallanikin poltettujen taalojen määrä ei valitettavasti ole todellakaan lähellä nollaa, joten jos sitä ottaisi seuraavat viikot vähän iisimmin.


Semmonen reissu. Kohta lentokoneeseen ja Halifaxiin. Ensi viikolla odottaakin pari tenttiä ja reenailujenkin kanssa olisi nyt ryhdistyttävä. Luvassa on siis paluu “arkeen”. Eli lisää ressitöntä elämää. Suits you, sir.

tiistai 6. lokakuuta 2009

Koulu

Niin joo, koulu. Huomenna olisi ensimmäinen tentti, ja koska nopean vilkaisun perusteella aihealue ei tuota ongelmia, voin tämän aamupäivän vaikka kirjoittaa blogia ja jättää lukemisen amatööreille.

Puolen vuoden ohjelmassa on kolme kurssia, mikä vastaa kuutta kolmen opintopisteen kurssia eurooppalaisessa järjestelmässä. Ensimmäinen (josta tuota tenttikin olisi huomenna) on sisäisen laskentatoimen kurssi, jossa pyöritellään minulle sinänsä jo tuttuja asioita toimintolaskennasta budjetointiin. Mutta se mikä kurssista tekee mielenkiintoisen on keskittyminen itse laskemisen sijaan tulosten analysointiin, mikä ainakin Lappeenrannassa sivuutettiin vähän turhan nopeasti. Tällä kurssilla tehtävä alkaakin oikeastaan vasta siitä, mihin LTY:llä jäätiin. Tämä olikin syy, miksi tämä kurssi tuli otettua ja ei ole kyllä tarvinnut pettyä. Sillä mitä niillä tuloksilla, jos niiden päälle ei ymmärrä. Täällä onkin tullut opittua kaikesta laskennasta niin monta uutta pointtia, ettei uskoisikaan.


Toinen kurssi keskittyy myös osittain laskentatoimeen. Aiheena on teollisuusyritysten tietojärjestelmät ja eritoten erilaisten ERP-ratkaisujen implementointi. Kurssi yhdistää loistavasti tietotekniikan ja tuotantotalouden ja antaa loistavan käsityksen siitä, mitä rompetta yrityksen IT-infrastruktuuri pitää sisällään. Kurssi on edellistä hankalampi, sillä tietotekniikkapuolta painotetaan selkeästi (niin toki pitääkin), mutta onneksi terminologia ja tekniikat ovat jo pääosin tuttuja oman teknillisen sivuaineeni kautta. Kurssilla on kuitenkin sellaisiakin opiskelijoita, joilla ei ole mitään kosketusta tietotekniikkaan ja varsinkin naisopiskelijoiden ilmeet ovat välillä ikuistamisen arvoisia. Esimerkiksi ensimmäisellä tunnilla käsiteltiin jo härskisti TCP/IP- ja OSI-viitemallien teknisiä puolia ikään kuin lämmittelyn omaisesti, joten kyllä siellä itse kukin saa tosissaan keskittyä.

Sitten se kolmas kurssi. Varsinainen kurssivalintojeni kruununjalokivi, nimeltään "Introduction to English literature". Ja voin kertoa, että jos äidinkielen tunnit olivat joskus lukiossa tuskaa niin se oli kyllä yhtä juhlaa tähän verrattuna. On kieltämättä aika pysäyttävää huomata opiskelevansa runoutta yliopistossa taidetta pääaineenaan lukevien kanssa, sillä siellä hippien seassa istuessa olo on nimittäin pikkasen kassalla koko ajan. Neljä sataa vuotta vanhojen runojen lukeminen kun on aavistuksen haasteellista puuhaa jopa natiiviväestölle, saati sitten minulle. Runoja ja novelleja luetaan ja analysoidaan antaumuksella ja oma kontribuutioni tässä keskustelussa voidaan vähintäänkin kyseenalaistaa. Tässä koneen vieressä sattuu muuten majailemaan tämän viikon kotitehtävä, jossa piti kirjoittaa uusiksi Sir Thomas Wyattin eräs runo omin sanoin. Odotan innolla palautetta, sillä en edelleenkään tiedä yhtään mitä tuossa runossa tapahtuu. Pakko oli googlata tämän henkilökohtaisen perkeleeni muotokuva, ja komia mieshän sieltä paljastui.

Meiningiltään koulu muistuttaa aika paljon enemmän suomalaista lukiota kuin yliopistoa. Tunneilla on läsnäolopakko (tai no ei ole, mutta läsnäolot vaikuttavat loppuarvosanaan), joka tunnille tulee kotitehtäviä ja opettajat käyttävät liitutaulua powerpointin sijaan. Toisaalta opettajat ovat järjestään todella karsimaattisia tyyppejä, eikä Suomesta tuttuja nollataulu-proffia näe kun opetuksessa panostetaan powerpointeilta lukemisen sijaan opettajan ja opiskelijoiden väliseen vuorovaikutukseen. Toisin kuin Suomessa, täällä tunneilla nukkumalla putoaa kärryltä, sillä kukaan ei tee muistiinpanoja puolestasi eikä prujuja tunneta.


Em. kurssien lisäksi käyn päivittäin koulun kielikeskuksessa yksityisessä englannin opetuksessa kahden oppitunnin edestä. Tästä palvelusta on pakko nostaa yliopistolle isosti hattua, sillä se on kansainvälisille opiskelijoille täysin ilmainen. Koko perimmäinen idea tänne lähtemiselle kuitenkin oli hioa englanti vimosen päälle kondikseen, joten tällaista osaa arvostaa. Sanomattakin selvää, että Suomessa vastaavanlainen opetus maksaisi isosti.


Sellaista on koulu täällä. Vapaa-ajan aktiviteeteista seuraavassa päivityksessä. Toivottavasti saan sen ennen torstaita kirjoiteltua, sillä silloin edessä on 10 päivän roadtrip Halifaxista Torontoon. Niin joo, ja se yliopiston jenkkifutis oli todella asiallista meininkiä. Meininkiä on enemmän kuin Veikkausliigan matseissa (kertooko tämä sitten mitään) ja rahalle (opiskelijoille ilmainen) sai kyllä vastinetta. Pakko käydä jatkossakin katsomassa.


maanantai 28. syyskuuta 2009

Living the dream


Mursuviiksisiä jalkapallovalmentajia, pikaruokalounaita, cheerleadereita, jenkkifutista, kotibileitä, Blink-182:sta. Kuulostaa American Pielta, mutta kaikki em. ovat kuitenkin jokapäiväistä arkea paikallisessa yliopisto-opiskelussa. Osasta luvassa tosielämän esimerkkejä seuraavaksi.

Viimeiset pari viikkoa olivat todella hektisiä, siitä pitivät huolen uusien opiskelijoiden orientaatioviikot, joihin mahtui paljon tekemistä ja uusia naamoja. Viikot pitivät sisällään sopivan kattauksen kaikkea kulttuurista perseilyyn, tässä pieni katsaus menneeseen. Jälkikäteen todella vaikea muistaa kaikkea muistamisen arvoista, joten seuraavassa vain paloja sieltä täältä.


Ohjelman sivistyneemmästä puolesta vastasivat koulun järjestämät reissut. Ensimmäinen niistä koettiin jo kolmantena päivänä, jolloin suuntasimme porukalla Peggy's Coveen, noin tunnin päähän Halifaxista. Kyseessä on pieni kalastajakylä, jossa sijaitsee mainospuheiden mukaan yksi maailman eniten kuvatuimmista majakoista. Paikka olikin oikein viehättävä ja karut saaristomaisemat upposivat porukkaan oikein hyvin.


Toinen sivistyneempi rypistys oli risteily Halifaxin kaupungin läheisyydessä ihaillen kaupunkia, satamaa (ruma kuin perse) sekä Halifaxin ylpeyttä Point Pleasent Parkin puistoa (tuhoutunut parin vuoden takaisen hirmumyrskyn takia). Nähtävyyksillä ei siis paukutella henkseleitä, mutta kaupunkia oli tosin todella mukava nähdä mereltä käsin.

Se niistä. Sitten hupipuoli.  Iltaohjelmat olivat esimerkillisesti hoidettu, ja jokainen päivä ja ilta olivat kuin arkea ei olisikaan. Hauskimmasta iltaohjelmasta varmasti vastasi hypnotisoija Damian (yritin jopa etsiä sällin sukunimeä muutaman hetken mutta sitten tajusin, etteivät kovat jätkät tietenkään käytä muuta kuin etunimeä), joka käytännössä hypnotisoi kaikki vapaaehtoiset. Salissa oli noin tuhat ihmistä, ja kaikki oli koko ajan yleisön nähtävillä.

Kaikki saivat siis osallistua, mutta arvasin ettei se kohdallani olisi hyvä idea. Niinpä seurasin touhua sivusta ja on kyllä todettava, että Damian pisti pystyyn aikamoisen shown. Arvatenkin kyseessä oli pelkkää ihmisten nolausta strippauksineen kaikkineen, mikä ei varmasti tiukkapipoisimpia huvittanut pätkääkään, mutta itse viihdyin tunnin ajan oikein mainiosti. Lisäksi esitys eli yllättävine käänteineen sen verran, etten oikein skeptikkonakaan usko, että esityksen olisi pystynyt avustajineen ja muineen junailemaan. Varsinkin kun monet hypnotisoitavat olivat kavereideni tuttuja, joilta pystyi jälkeen päin jopa kysellä esityksestä ja he vaikuttivat täysin vilpittömiltä. Toki hypnotisointi vaatii käsittääkseni aika vastaanottavaisen mielen, minkä takia osa ihmisistä jopa "heräsi" hypnoosista lavalla ja passitettiin takaisin yleisöön. On sitä paremmatkin huijaukset paljastuneet, joten minä elän ainakin vielä tällä hetkellä siinä uskossa, että kaikki tapahtui ilman vippaskonsteja.

Illat kuluvat täällä rattoisasti myös monissa kotibileissä, jollaisen etsivä pystyy melkein päivittäin löytämään. Niissä meininki on kertaluokkaa riehakkaampaa kuin suomalaisissa opiskelijaetkoiluissa, mutta homma pysyy siitä huolimatta täällä paremmin hanskassa. Ulkona ei täällä muuten dokailla, sillä siitä rapsahtaa sakkoa isolla kädellä ja todennäköisyydellä. Niinpä porukkaa ahtautuu aina talo täyteen, Blink-182 soi (en edes vitsaile tästä) täysillä ja kuppia kumotaan antaumuksella. Ilahduttavasti monesti ei edes koeta tarpeelliseksi lähteä baariin, joten illat soljuvat mukavasti omalla hyvällä porukalla ilman sedulan hien hajua tai jatkuvia pyrkyreitä (tämä ongelma koskee tosin vain kunnon börjejä). Me likes!

Hyvästä porukasta puheenollen, oma keskeisin kaveriporukkani on täällä kuin suoraan b-luokan jenkkikomediasta. Pakko mainita tässä yhteydessä porukan kaksi ääripäätä.


Alex. 110 kg lihasta Saksasta. Harrastaa kehonrakennusta, epäonnekseen rikkoi ekana salipäivänään täällä kyynärpäänsä, mistä napsahti kuukauden reenitaukoa. So what ajattelisi moni, mutta harva mies ottaa edes avioeron sellaisella vakavuudella kuin Alex ottaa puntin. Surun murtamana mies onkin vetänyt kuppia aika antaumuksella nyt pari viikkoa (auttaa varmasti muutenkin syyslehtien tavoin karisevaan kuntoon) ja näyttänyt meikäläiselle isoja miehiä Youtubesta. Pelottavasta ulkomuodosta huolimatta mies on kuitenkin kuin nallekarhu ja varmasti yksi lempeimmistä ihmisistä, joita olen eläissäni tavannut. Ronnie Colemanin mainitseminen lisää lempeyttä vielä asteella.

Bhanu. Edellisen vastakohta, 50 kg kaikkien naisten hamuamaa rakkautta Intian ihmemaasta (hänen oma luonnehdinta itsestään ei toki olisi näin vaatimaton).  Sällin aksentti on jotain aivan käsittämätöntä parhautta ja 50 Centin sekä Simpsonien Apun yhdistämällä päästään aika lähelle sitä. Porukan huumoripaukku, joka omilla tahattomilla ja tahallisilla kohelluksillaan takaa kaikille naurut. Kanisteri ei kestä juurikaan soppaa, joten Bhanu on aina todella todella naamat. Silloin on itseluottamus rajaton ja kaverien juomat omia, ja jätkä vetääkin häikäilemättömästi napaansa kaiken minkä saa. Loppuilta vahditaankin sitten porukalla New Delhin ihmemiestä, jolta länsimaalaisten ilot (viina ja tupakka) ovat olleet tiukassa pannassa koko ikänsä. Noh, korkojen kera takaisin. 

Edellä mainittujen sällien väliin mahtuukin sitten ihmisiä laidasta laitaan parista kymmenestä eri maasta. Porukkaan ei mahdu kahta edes etäisesti samanlaista tyyppiä, mutta siitä huolimatta kaikki tulevat keskenään aivan loistavasti toimeen. Mahtava porukka. 

Siinä siis muutamia poimintoja.  Loppuviikon ohjelmassa olisi ainakin yliopiston jenkkifutismatsin (tiimin komia maskotti alla) seuraamista sekä edessä häämöttävän road tripin suunnittelua. Ja muutama muu blogimerkintäkin olisi tarkoitus saada aikaiseksi.


perjantai 18. syyskuuta 2009

Halifax

Lyhyehkö lentomatka ja New Yorkin miljoonakaupunki vaihtui muutaman sadan tuhannen asukkaan Halifaxiin. Itse kaupunki on suomalaisille tuttu varmasti lähinnä vain jääkiekon eri arvokisoista, joita täällä on viime vuosina pelattu. Eihän siinä, ei täällä nimittäin nyt oikein mitään todella hätkähdyttävää olekaan, mikä kaupungin tunnettavuutta nostaisi. Mutta ei se silti vähennä kaupungin viehättävyyttä.


Kaltevia katuja, puutaloja puutalojen perään ja teiden päällä roikkuvia puhelinlinjoja. Tällaisia kaupunkeja on tähän asti nähnyt lähinnä jenkkiläisistä tv-sarjoista tai elokuvista. Oma asuntomme sijaitsee muutaman minuutin kävelymatkan päästä Halifaxin keskustasta ja kymmenisen minuuttia yliopistolta. Asunto on vanhahkon puutalon yläkerrassa, kaksi huonetta ja keittiö. Asunnon hankin jo Suomesta käsin eräältä puolalaiselta mieheltä näkemättä edes kuvia kämpästä, joten pieni jännitysmomentti oli sekä asunnon että vuokranantajan suhteen.



Hatarat etukäteistiedustelut pitivät kuitenkin paikkansa ja kummatkin paljastuivat kelpo tapauksiksi. Kämpässä seinät ja lattiat ovat vähän joka suuntaan vinoja mutta muuten siitä ei ole kyllä pahaa sanottavaa. Vuokrakin on vielä verrattain huokea joten mikäs täällä on asustellessa. Alla kuva South Streetistä, jolla oma kämppäni sijaitsee.



Hauska huomio paikallisesta asumisesta on tosiaan tämä ulkoa päin omakotitaloilta näyttävien talojen jakaminen moneksi pienemmäksi asunnoksi. Suurin osa opiskelijoista ja ihmisistä elävätkin juuri tällä tavalla, perinteisiä kerrostaloja täällä ei käytännössä ole ja nekin vähät ovat Halifaxisssa joko opiskelija-asuntoloita tai vanhainkoteja. Minua tämä miellyttää, sillä tylsien kerrostalokorttelien sijaan kaupunki on täynnä toinen toistaan nätimpiä puutaloja (vaikka ensimmäinen Halifaxin keskustasta otettu kuva saattaakin hämätä). Vastaavaa esimerkkiä en keksi Suomesta.


Erilaista täällä on kyllä muillakin osa-alueilla, joskaan mistään järisyttävästä kulttuurishokista ei voida puhua. Mutta esimerkiksi ruoka maksaa aivan järjettömästi ja veikkaanpa, että itselläni palaa noin 50% enemmän rahaa samanlaisen ruokavalion ylläpitoon kuin Suomessa. Kaikki artikkelit ovat vähintään 20-30% kalliimpia kuin Suomessa, johtuen ehkä tuotevalikoiman pienuudesta. Hintaero korostuu terveellisimmissä tuotteissa, sillä täällä ei hyllyt notku vaihtoehtoja. Noh, tilanne on mikä on joten rahaa palaa mutta palakoot. Ja kun tähän tottuu niin on hyvä palata Suomeen ja mätkiä ostoskärryt täyteen sisäfilettä. Ei maksa mitään. 


Elintarvikkeet muuten noudattelevat aika tuttuja linjoja, joskin nyrkkisääntönä voidaan pitää, että kaikki on himppusen verran epäterveellisempää. Roheiinin saantiin tuli myös mutka matkaan, sillä Ehrmannin punttirahkasta tai niiden substituuteista ei ole täällä vielä kuultukaan. Onneksi tilannetta paikkaamaan olen löytänyt ihan kelvolliset, joskaan ei tosiaan halvat, tuotteet.


(Pakko mainita, että tässä kohtaa roheiinin mainitseminen aiheutti ilmeisen suurta huvittuneisuutta oikolukijalla. Ihan kuin se ei olisi blogimerkinnän arvoinen asia. Minen ymmärrä. Ohan se nyt tärkeetä tämmönen asia. Reeniä! Roheiinia!)


Ruoan lisäksi kaikkea muutakin pientä ihmeteltävää riittää, vaikka mikään ei nyt sinänsä yllätyksenä tullutkaan. Kylmän ja kuuman hanan jääräpäisen erottelun ymmärtää lähinnä espanjalaisilta, mutta niin ne vaan on eroteltu täälläkin. Myös pussilakanoista ei ole kuultu eikä punttisalilla paunoja laskiessa voi aina mennä vielä ihan satavarmasti takuuseen paljonko sitä rautaa on tankoon tullut iskettyä. Suuruusluokka tosin on selvillä ja se on paljon. Todella paljon. Levottomia määriä rautaa.


Että näin. Tämä blogikirjoitus oli mukava lopettaa hyvään tarinaan, seuraavaksi on sitten kai taas tylsien faktojen vuoro. Ja kyllä, blogi laahaa vielä aika lailla jäljessä ja vaikka selittelyä ei tueta niin nyt on kyllä pakko vedota kiireeseen. Jos sitä viikonloppuna saisi reaaliaikaisemman seurannan aikaiseksi.


Tylsä ja virallinen osuus on toivottavasti tämän blogin osalta nyt historiaa. Seuraavassa jaksossa mursuviiksiä ja American Pie -opiskeluelämää.


tiistai 15. syyskuuta 2009

New York

Tuskin on asiaa, jota ei voisi New Yorkissa tehdä. Siksi sitä kaupunkia on pakko rakastaa.


New York jaksaa hämmästyttää joka kerta. Se pitää sisällään niin mahtavan sekoituksen eri kulttuureita ja ihmisiä, että edes pintapuolisen käsityksen saaminen kolmessa päivässä on aikamoinen urakka. Aikaa siellä saisi palamaan helposti viikkoja, eikä silloinkaan todellakaan vielä tarvitsisi hirveästi miettiä miten aikansa kuluttaisi. Vaikka meillä oli mahdollisuus pysähtyä New Yorkiin vain kolmeksi päiväksi, oli se kuitenkin todella asiallinen keikka ennen Kanadaa. 


Kolmen päivän urakkaa helpotti huomattavasti hotellin sijaitseminen pelipaikoilla, suoraan Madison Square Gardenia vastapäätä, josta kävelee esim Times Squarelle noin kymmenessä minuutissa. Niinpä ensimmäinen ilta oli loogisinta aloittaa juuri sieltä, jossa tuhanten ihmisten vilinä, kerrostalon kokoiset valotaulut ja jatkuva autojen tööttäily helposti hämmentäisivät suomalaista pikkukylän poikaa. Mutta toisaalta on hauska huomata, että se mikä meille on isoa, uutta ja ihmeellistä on kuitenkin suurelle osalle täysin arkipäiväistä - joskin ilmeisen hektistä - elämää. Hieman yllättäen olen jopa itsekin tullut siihen lopputulokseen, että voisin melko helposti kuvitella itsekin nauttivani New Yorkissa asumisesta. 


Päivät kuluivat kaupunkia ristiin rastiin sukkuloidessa bussilla ja metrolla. Metrot ovat - tämä ei nyt kenellekään tule yllätyksenä mutta kerrotaan silti - ylivoimaisesti paras ja nopein tapa liikkua paikasta toiseen ja yhdessä hujauksessa löysimmekin itsemme etelä-Manhattanilta tavoillemme uskollisesti nauttimasta vaatimattomasti oluita Pier 17:sta. 

Samalta reissulta nappasimme mukaamme liput illan Broadway-musikaaliin, ja valitsimme eri vaihtoehdoista Shrekin. Jos New Yorkiin meinaa matkustaa, on tuo kliseinen juttu aina koettava - mutta voi pojat että siitä saa aina rahoilleen vastinetta. Lippuja ostaessa kannattaa muuten hieman paneutua asiaan. Samoja lippuja nimittäin kaupataan eri hintaan eri puolilla kaupunkia ja hieman vaivaa näkemällä lipun hinnasta säästää helposti vähintään 50%. Tämä niin sanottuna opiskelijavinkkinä, hillopäälliköitä ja muita asiantuntijoita tämä ei luonnollisestikaan kiinnosta.


Ja pakko sanoa, että Shrek sai kyllä allekirjoittaneen leuan loksahtamaan aika täydellisesti. Budjetti pyyhkii suomalaisilla elokuvilla lattiaa ja puvustus, lavastus, näyttelijäsuoritukset ja musiikista ohjaukseen kaikki oli niin viimeisen päälle hiottuja, ettei siinä jäänyt juurikaan parannettavaa. Pienenä teekkarina kiinnostusta herätti etenkin esityksen tekninen puoli ja rehellisyyden nimissä on todettava, etten oikeasti tiedä miten osa lavastuksesta pystyttiin niin uskomattomasti hoitamaan. Näyttelijä- ja laulusuorituksetkin olivat niin poskettoman suvereenia luokkaa, ettei kotimaasta löydy juurikaan henkilöitä, jotka voisivat edes jommalla kummalla osa-alueella kilpailla tasavertaisesti. Toki vertailu Suomeen on epäreilua (vähän sama kuin yrittäisi tosissaan verrata Kotiteollisuutta eiskateiskaan) ja eroavaisuuksille nyt on päivänselvät perustelut, mutta ei se silti ole Broadwayn aikaansaannoksilta pois. On tuo suuren maailman meininki vaan sen verran mykistävää. 


Viimeinen päivä käytettiin Central Parkin, Chinatownin, Little Italyn, Wall Streetin ja muiden etelä-Manhattanin paikkojen ihmettelyyn. Siitä reissusta ei jälkipolville jäänyt juurikaan sankaritarinoita kerrottavaksi, joten parempi siirtyä vaan suoraan lähdön hetkeen ja takaisin JFK:lle. Seuraava määränpää olikin jo Halifax.